28.5.2018

Onnistumisia vaikeuksien jälkeen

Viime postauksessa jaoin ajatuksiani väsymyksen ja kisapaineiden vaikutuksesta omiin fiiliksiin ja etenemiseen ylipäätään. Kuten silloin loppuun mainitsinkin, lähdin toiveikkaana sen päivän kouluvalmennukseen. Ajatusten purkaminen sanoiksi oli selkeyttänyt paljon omaa päätä vaikeuksien suhteen ja kyseinen koulutunti sujuikin ihan tosi hyvin. Saatiin paljon kehuja etenkin ravityöskentelystä. Ongelmia tuotti jälleen kerran taipuminen, mikä kyllä loppupeleissä on ihan mun oman kropan hallinnasta kiinni. Kaikenkaikkiaan saatiin kuitenkin ongelmat korjaantumaan ja Dalia teki kaiken loistavasti, kunhan vaan itse sain oman pään ja kropan kasattua ja vaadittua asiat siltä!

Vaikka hyvin mennyt kouluvalmennus antoi kyllä voimaa ja uskoa jatkaa, jouduin siitä seuraavat kaksi päivää jälleen tuskailemaan kisapaineiden alla. Oma pää ja sitä myöten tietenkin myös kroppa "jäätyi" ihan täysin, eikä hommasta tuntunut tulevan yhtään mitään. Yritin hokea itselleni, että ongelmat eivät olleet mitään ihmeellisiä tai maata mullistavia, vaan ne vain tuntuivat kamalammalta, miltä ne ulospäin näyttävät. Toisena päivänä, eli torstaina, päästiin extempore kouluvalmennukseen, mutta se ei odotuksista poiketen helpottanutkaan oloa, vaan pikemminkin päinvastoin. Tasaisen tuntuman säilyttäminen sekä hevosen pitäminen ohjan ja pohkeen välissä rentona ja pyöreänä tuntuivat olevan melko utopistisia haaveita. Dalia oli jatkuvasti karkaamassa tuntumalta, enkä kyllä todellakaan voi syyttää siitä pelkästään hevosta. Omassa tekemisessä oli aukkoja kuin reikäjuustossa.

Torstain kouluvalmennuksesta 3.5. | © Keri


Valmentajan kanssa keskusteltiin ja päädyttiin siihen ratkaisuun, että nyt olisi ehkä aika vaihtaa kuolainta. Dalia on nyt muutaman vuoden ajan käyttänyt suoraa happy mouth -kuolainta, mutta se alkaa ehkä olla meille jo liian kevyt. Kaverini osasi myös kertoa, että suora kuolain on hidas kuolain ihan ylipäätään, mutta etenkin taivutuksissa sen hitaus tulee esille. Meinasin itse, että en uskalla vaihtaa kuolainta juuri kisojen alla ja mennä "uudella" kuolaimella yhden päivän harjoittelulla kisoihin, mutta ihana Keri lupasi tulla auttamaan meitä seuraavana päivänä kentälle, jotta saisin vähän apua ja tukea sekä lisää itsevarmuutta lauantain kisoja ajatellen.

Tuumasta toimeen ja seuraavana päivänä Dalialla oli suussaan kolmipalakuolain. Jälleen kerran Dalia osoitti mulle fiksuutensa, eikä juurikaan reagoinut kuolaimen vaihdokseen, vaan otti muutoksen vastaan oikein positiivisesti. Kerin kanssa keskityttiin vain siihen, miten hevonen liikkui: haluttiin askellajit isoiksi, näyttäviksi ja tahdikkaiksi, sekä hevonen keskittyneeksi, rennoksi ja pyöreäksi. Ei tehty mitään temppuja, vaan vain perustyöskentelyä, jotta molemmille jäisi hyvä mieli seuraavan päivän ratoja ajatellen. Tavoitteessa onnistuttiin ilmeisen hyvin, sillä itse ainakin olin pelkkää hymyä ratsastuksen jälkeen. Sain muutamia oivalluksia (tai lähinnä muistutuksia vanhoista opituista, jopa itsestäänselvistä asioista): vaikka hevosta ratsastetaankin takaa eteen, niin siitä huolimatta päähän "saa koskea". Kädellä saa ja täytyykin pitää vastaan, (hetkellisesti käsi voi puristua tiukemmin nyrkkiin) jos hevonen meinaa karata tuntumalta. Samanaikaisesti kuitenkin täytyy ratsastaa hevonen jalalla kohti sitä kättä, sillä jos se karkaa tuntumalta, on se oletettavasti myös tiputtamassa selän ja vatsan alas ja jättämässä takajalat talliin. Jalalla ja istunnalla tämä pyritään estämään.

Tämä ja alempi, perjantai 4.5. ♥ | © Keri



Toinen oivallus, minkä oikeastaan sain jo edeltävän päivän valmennuksessa, mutta sisäistin kunnolla vasta perjantaina, oli se, että vaikka myötääminen onkin ensiarvoisen tärkeää, ei ohjaa voi silti missään nimessä heittää pois. Jos myötää liikaa, hevonen valuu etupainoiseksi ja silloinkin lopettaa kroppansa kantamisen. Eli kohtuus siinäkin asiassa! Pääsin siis muistuttelemaan mieleen vanhan tutun fraasiin: kun hevonen vastustelee, saa siihen laittaa painetta, mutta silloin kun se kulkee oikein ja kantaa itsensä, sen voi "antaa olla" (ja se nimenomaan on myötäämistä, että antaa hevosen olla rauhassa ilman painetta. Toki painetta tarvitaan asioiden vaatimiseen, mutta aina kun homma sujuu, paine vähenee). Silloin hevonen oppii, että sillä on mukavaa silloin, kun se kantaa, eikä vastustele! 

Näillä vinkeillä ja muistutuksilla sain hevosen oikeasti tosi kivaksi ratsastettua ja lähdinkin positiivisilla fiiliksillä kisoihin seuraavana päivänä. Ja pakko kyllä vähän hehkuttaa, että molempien luokkien verryttelyissä Dalia oli ehkä hienompi kuin koskaan ikinä!! Se oli kantoi itsensä niiin hienosti ja pysyi paketissa vähän kootumpanakin, sekä mikä tärkeintä: oli rento! Lähdin tosi odottavaisin mielin radalle. Ekalla (HeB) radalla vähän jäädyttiin - taas kerran (alan ihan oikeasti uskomaan siihen ekan radan kiroukseen, kun aina munaan päivän ekan radan :D). Dalia oli aika löysä ja hidas, enkä oikein tuntunut saavan mitään otetta koko touhuun. Seuraavalle radalle lähdin kuitenkin itse paremmalla tsemppiasenteella ja matkassa oli jopa hitusen taistelutahtoa. Ja mehän taisteltiin! Jestas sentään, yksi ehdottomasti parhaita A-ratoja, mitä ollaan tehty. Kohtuullisen tiukalta tuomarilta 61,379% ja sillä tuloksella yllettiin kovassa seurassa 7. tilalle (7/16). Olin haljeta ylpeydestä, sillä Dalia oli tehnyt niin superhyvän suorituksen, eikä edes jääty kauas sijoituksista, mikä on mulle heA:ssa iso saavutus! Huh!

Hienoin ikinä ♥ | © Anniina

© Merikke

© Anniina

© Merikke

Onnistuneen kisapäivän jäljiltä hymy säilyi korvissa iltaan asti ja puhelut hevosen omistajalle sekä meidän valmentajalle olivat oikein ilontäyteisiä! Hankaluuksien jälkeen tuntui niin hyvältä onnistua ja tällaiset antavat aina niin paljon voimaa jatkaa eteenpäin. Dalia on saanut Solbackan kisojen jälkeen ansaitun hölläilytauon koulutreeneistä, mikä onkin venähtänyt estekisojen, helteen sekä yllättävän saikun vuoksi tarkoitettua pidemmäksi. Mutta kunhan tästä pääsisimme jatkamaan, olisi tarkoitus keskittyä hevosen ryhtiin ja siihen, että se säilyttäisi energian ja kantamisen ilman kiemurtelua myös kootummassa muodossa. Itse joudun myös melkoiseen rääkkiin, sillä tarkoituksena olisi iskoistaa päähän entistä tiukemmin se, etten vahingossakaan sorru ratsastamaan kädellä. Sillä vaikka hevonen on pään kanssa vaikea, ongelma ei ole siellä, vaan kropassa. Eikä se käsi siihen auta, vaan istunta ja jalka! Tärkeää olisi myös jatkuvasti harjoitella nopeutta - pitäisi oppia olemaan askeleen edellä hevosta. Ihanteena olisi päästä estämään virheiden tapahtuminen, eikä niiden korjaileminen jälkikäteen! :)

Voi vitsi, miten motivoitunut olo tällä hetkellä onkaan! Olen tajunnut sen, että useimmiten pahin vastus katsoo peilistä - ja kun sen epäröinnin saa kukistettua itsestään, on periaatteessa kykeneväinen ihan mihin vain. On ihan mielettömän ihanaa, että mulla on ympärilläni sellainen tiimi, joka tsemppaa mua jaksamaan eteenpäin ja opettaa mua olemaan armollinen itselleni silloin, kun sitä vaaditaan. Heidän avullaan jaksaa hankalinakin hetkinä tsempata itsensä painamaan duunia omien tavoitteiden eteen ja voi vitsi tällaisia onnistumisen tunteita! Enkä tietenkään voi unohtaa hehkuttaa sitä kuinka ihana ja kultainen hevonen mulla onkaan. Ilman sitä nämä onnistumiset eivät olisi mitään. Se on mulle rakkainta maan päällä <3 

Rakkain ♥ | © Anniina

1.5.2018

Babysteps, babysteps

Kuvituksena Meriken ottamat kuvat 1.4.2018 ♥


Meillä on viime aikoina treenit sujuneet todella vaihtelevasti. Niin kuskin mielentila kuin hevosen energisyys ja työmoraali vaihtelevat yhtä sujuvasti kuin nämä Suomen sääolot. Kuten viime postauksessa kerroinkin, laitettiin valmentajan kanssa mun istuntaa vähän kondikseen ja siihen olen nyt paljon keskittynyt myös itsenäisissä treeneissä. Aivot ovat välillä olleet ihan umpisolmussa uusien asioiden kanssa ja valmentajaa on ollut huutava ikävä. Toki onnistumisiakin ollaan koettu (ja paljonkin), mutta nyt tuntuu vähän siltä, että meidän vauhdikas nousukiitomme on päässyt hiipumaan. 

Yksi tärkeä hetki, joka sai minut hetkeksi pysähtymään oli toissa viikon sunnuntaina, kun oltiin kouluvalmennuksessa ja treenattiin meidän oman tallin kilpailuita varten. Alkutunti sujui ihan superhyvin ja päästiin valmentajan kera jälleen purkamaan meille vaikeita asioita ja homma rullasi kivasti eteenpäin. Lopputunnista kuitenkin ilmeni muutamia ongelmia vasemmassa keskilaukassa - ja sitä tietenkin jäimme sitten korjaamaan pitkäksi aikaa. Jostain syystä mulla oli ihan älyttömiä vaikeuksia kantaa omaa kroppaa ja etenkin käsiä (oikea halusi aina eteen ja vasen taakse), mikä tietenkin vaikeutti hevosen suorittamista todella paljon. Onnistuneesta alkutunnista huolimatta fiilis oli valkun jälkeen ihan maassa lopputunnin vaikeuksien vuoksi ja epätoivoinen olo ja väsymys purkautuikin loppukävellessä kyyneliin asti.

Onneksi tallilla oli ystäviä, joille puhua ja valmentajankin kanssa käytiin asiat vielä keskustellen läpi. Minulla oli ennen valmennusta ollut jo reilun viikon pituinen työputki alla (ja tiesin sen jatkuvankin vielä), joten väsymyksellä oli suuri osuus asiaan: oma kroppa ei oikein jaksanut toimia fyysisen väsymyksen vuoksi ja henkinen väsymys puolestaan sai pienetkin epäonnistumiset tuntumaan suurilta. Ja kuten valmentajakin vakuutteli: ei meillä loppujen lopuksi mitään valtavia ongelmia edes ollut: suurimmaksi osaksihan homma oli toiminut, mutta yhden asian kanssa oli vaikeuksia, joten tottakai sitä toistettiin. Silloin "epäonnistumisten" määrä toki kasvaa suhteessa helppoihin asioihin, mutta eipä sitä pääse eteenpäin, jos aina mennään siellä mukavuusalueen sisäpuolella. Ja sehän on tietenkin ihan totta. 



Oma väsymys on siis erittäin suuressa roolissa, kun mitataan omia onnistumisia. Väsymyksen lisäksi muun muassa kisapaineet ynnä muut mieltä painavat asiat saavat aivot käymään ihan ylikierroksilla, minkä vuoksi yksinkertaisiinkin asioihin keskittyminen on ajoittain hyvinkin hankalaa. Kisakauden alku luo suorituspaineita, se minun on myönnettävä. Ehkä talvella oli "helpompi" treenata, kun ei ollut mitään tiettyä päämäärää ja aikarajaa sille, miten nopeasti me edistyttiin. Tykkään kyllä kisaamisesta, sillä minulle se on tapa mitata meidän edistymistämme, mutta tärkeää olisi löytää oma rauha kaikkeen tekemiseen ja olla välittämättä odotuksista liikaa. Etenkin ulkopuolisten ihmisten odotuksista, mutta myös omistaan. Kuitenkin se on vaikeaa, sillä samanaikaisesti kunnianhimo pakottaa pyrkimään parempaan. 

Täytyisi löytää se oma rauha, opetella jälleen olemaan tyytyväinen pieniin asioihin ja vähän löystää nutturaa. Eteneminen hitaasti korostuu kilpailuiden alla: kaikkea ei voi saada kuntoon kerralla, ei vaikka kuinka haluaisi. Ainahan sinne kilpailuihin mennään jossain asiassa hieman keskeneräisinä.. eikä se ole ollenkaan vakavaa. Epäonnistuminen ylipäätään ei ole ollenkaan vakavaa. Niin käy joka tapauksessa joskus. Ja niin käy kaikille. Näitä asioita olen nyt tässä vapun kunniaksi pyöritellyt päässäni, sillä haluan jälleen osata nauttia, en pelkästään suorittaa. Jossain vaiheessa on hyvä ottaa vähän etäisyyttä asiaan - ottaa askel taaksepäin - ja muistutella mieleen, mikä olikaan se kaikkein tärkein asia: nauttiminen, ilo ja yhdessä tekeminen. 

Mutta pienin askelin me tästä hoiperrellaan jälleen eteenpäin. Kyllä me täältä vielä noustaan! Ja kuten sanottu, asiat eivät todellisuudessa edes ole meillä millään tavalla huonosti, vaan olemme kaikenkaikkiaan todella hyvällä mallilla. Oma väsymys ja muut mieltä kaivertavat asiat vaan tekevät etenemisestä vähän vaivalloisempaa ja pienistä asioista isoja vuoria, mutta ollaan me ennenkin onnistuttu ylittämään itsemme. Onneksi minulla on vierelläni Dalia ja ympärilläni ihana tukijoukko, joka luo minuun voimaa ja uskoa myös tällaisten vaikeiden hetkien keskellä <3 

Tärkein ♥
Ja oikeastaan tällä hetkellä minulla on todella hyvä ja rauhallinen fiilis. Ihanaa purkaa vähän ajatuksia ja saada asiat perspektiiviin - tämäkään asia ei loppujen lopuksi mullistanut maailmaa, vaan olikin vain pieni pisara valtameressä. Tämän voimalla lähdenkin pian toiveikkaana tallille ja kouluvalmennukseen. Pienetkin askeleet ovat aina eteenpäin.. <3

24.4.2018

Istuntajuttuja - jälleen kerran

Toissa viikon torstaina päästiin Dalian kanssa ikuisuuksilta tuntuneen ajan jälkeen VIIMEINKIN kouluvalmennukseen. Edeltävästä oli kulunut jo ihan luvattoman kauan aikaa, joten tunti tuli todellakin enemmän kuin tarpeeseen. Jossu pisti meidät oikein kunnolla hikoilemaan ja etenkin mun hieman hunningolle päässyt istuntani pääsi tarkkaan syyniin. Ja hyvä niin - jo oli korkea aikakin pistää tämä kroppa takaisin hallintaan.

Meillä oli viime aikoina ollut hankaluuksia muun muassa taivutuksissa sekä siinä, että saisin Dalian rehellisesti kantamaan itsensä myös kootummassa muodossa. Kerroin valmentajalle heti aluksi meidän ongelmistamme ja päätettiin tänään keskittyä taivutuksiin. Kuitenkin ennen kuin edes ehdimme varsinaisen teeman kimppuun, tuli Jossu ihan kädestä pitäen korjaamaan mun istuntaa, joka oli päässyt näiden itsenäisten viikkojen aikana melkoiseen rapakuntoon. Ei se nyt mikään katastrofi sentään ollut, mutta on parempiakin päiviä nähnyt! :D Korjattiin jalkojen asentoa, koko yläkroppaa ja käsiä (okei, varmaan about jokaista liikkuvaa osaa mun kehossa... hups). Kaikki korjaukset eivät olleet mitään maailmaa mullistavia tai suuria, mutta kuitenkin merkittäviä kokonaisuuden kannalta!

Jalkojen kanssa ongelmana on ollut se, että työnnän kantapäätä liian paljon alas, jolloin kaikki polvesta alaspäin lähtee työntymään vähän eteenpäin. Silloin jalka jännittyy, eikä nilkka pääse joustamaan liikkeen mukana. Lisäksi mulla on ongelmana vielä se, että jalkaterä kääntyy ulospäin ja luonnollisesti kantapää on siinä tilanteessa kohti hevosen kylkeä, mikä on huono juttu etenkin silloin, kun kannukset ovat jalassa. Tätä koko pakettia lähdettiin korjaamaan siten, että kantapää sai nousta ylöspäin sen verran, että jalkapohja oli vaakatasossa. Koko jalkaa työnnettiin vähän taaemmaksi niin, että kantapää oli lantion kanssa ns. samalla viivalla. Lisäksi minun piti rentouttaa jalkaterä niin, että varpaat osoittivat menosuuntaan, eivätkä niin paljon sivulle. 

Jalan työntyessä eteen, yläkropalle kävi päinvastoin, eli se kaatui taakse. Jossu korjasi mua pystympään, jolloin selkään tuli notko. Vatsalihasten toiminta oli niin puutteellista, että ihan hävetti, mutta kunhan pistin ne töihin, myös selkä pyöristyi. Core-osasto oli siis siltä osin kunnossa, mutta mun niska-hartia-seutu on taas päässyt niin jumiin, että könötän siellä ihan Notre Damen kellonsoittajan näköisenä. Hartioita sai ihan tosissaan viedä taaksepäin ja koko kroppa huusi hoosiannaa. Ja vielä pisteenä iin päälle... se katse ylös sieltä hevosen niskasta. Alaviistoon suunnatut kasvot vielä korostavat takanojaa ja lytyssä olevia hartioita.. (kyllä, todistin tämän itse kuvasta pari päivää jälkikäteen.. ai kauhistus). Milloinkohan mä mahdan oppia?

Ja vielä viimeisenä, muttei vähäisimpänä: mun kädet. Mikäs muukaan. Niissä oli korjattavaa lähinnä taivuttaessa, mutta pieniä korjauksia piti ihan yleisestikin tehdä. Viime syksynähän kamppailin kovasti "lepattavien" käsivarsien kanssa ja nyt talven aikana ne tuntuivat korjautuneen. Tai sitten ei: paksut talvivaatteet ovat hämänneet tehokkaasti etenkin itseäni, mutta nyt kevään tultua ja vaatteiden vähennyttyä todellisuus on jälleen paljastunut. Ja edelleenhän ne lepattavat... heh. Niitä yritettiin siinä sitten pikkuhiljaa korjailla takaisin paikoilleen, kyljen viereen.

Tässä havainnollistava kuva siitä, miten jalka työntyy eteenpäin ja yläkroppa taakse (vihreä viiva kuvaa "oikeaoppisen" istunnan suoruutta ja punainen mun kallistumista). Vasemmanpuoleisessa kuvassa myös huomaa sen, että kantapää työntyy alas ja jalkaterä sojottaa hevosesta ulospäin. Molemmissa kuvissa kädet on ihan ok, mutta hartiat pitäisi pyöräyttää taaksepäin. Etenkin oikeanpuoleisessa kuvassa katse alaviistoon korostuu ja se puolestaan korostaa takakenoa ennestään. Eli suunnilleen tällaisesta tilanteesta ollaan lähdetty liikkeelle. Ravissa tilanne on pahimmillaan ja etenkin silloin, kun pyydän isoa ravia/keskiravia. Nämä kuvat on siis otettu kyseisen valmennuksen jälkeen, mutta huomaa, että "vaativissa" tilanteissa en pysty keskittymään kroppaan niin paljon. Nämä ovat pahimmasta päästä, mutta otin ne tähän ihan tarkoituksella, sillä niistä näkee virheet selkeiten!
Kuvat © Anniina ! :)

Näissä kahdessa kuvassa tilanne on parempi, vaikka nämä onkin kuvattu samalla kerralla kuin ylemmät kuvat. Hallitsen kehoni selvästi paremmin silloin, kun keskitän huomioni istuntaani (mikä on ihan luonnollista :D). Molemmissa tahtoisin pyöräyttää hartiat taakse, mutta muuten istuntani on etenkin laukkakuvassa kohtuullisen hyvä: jalka on omalla paikallaan ja rento nilkasta. Ylävartalo on myös omalla paikallaan ja vatsalihakset ilmeisesti kohtuullisesti käytössä, sillä selkäkin on pyöreä!
Kuvat © Anniina :)



Kaikki korjaukset tehtyäni, olo tuntui ihan hirveältä, eikä todellakaan siltä, että olisin ollut millään tavalla rentona. Tuntui siltä, että mun kroppa vaan oli jossain asennossa, eikä mulla ollut hajuakaan miten sitä pystyi käyttämään. Hevosen seistessä paikallaan homma tuntui vielä olevan hallussa, mutta liikkeelle lähteminen hieman kuumotteli. Kaiken kaikkiaan saatiin homma kuitenkin toimimaan ihan kelvollisesti ja päästiin vihdoin keskittymään päivän teemaan eli niihin taivutuksiin. Pientä hienosäätöä tehtiin käsiin, eli mietittiin kumpi nyrkki nyt puristuukaan ja missä tilanteessa sekä palautettiin mieliin se, että taivutushan ei tosiaan lähde sieltä kädestä vaan jalasta. Hetki saatiin hikoilla, mutta loppujen lopuksi lamppu mun päässä syttyi ja Dalia taipui oikein pyöreästi jokaisessa askellajissa molempiin suuntiin. Myös vasemmalle, mikä on tällä hetkellä meidän vaikeampi suunta, se tuli lopulta rehellisesti jalan ymprärille.

Valmennukseen jälkeen olo oli ihan mielettömän hyvä, vaikka alkutunti menikin tuskaillessa "uuden" asennon parissa. Saatiin hyvää palautetta ja rutkasti kotiläksyjä takataskuun. Niitä ollaankin nyt useamman kerran painettu hiki hatussa, mutta kova työ on tuottanut tulosta. Idea taipumisesta on mulla nyt paremmin takaraivossa, vaikka homma edelleen vaatiikin perusteellista keskittymistä onnistuakseen kunnolla. Myös istuntaan olen keskittynyt paremmin kuin pitkiin aikoihin. Valmennusta seuraavana sunnuntaina minulla oli aivan oivallinen tilaisuus, kun sain kuvia meidän menosta ja pääsin ihan konkreettisesti näkemään, miten se kroppa siellä killui mukana. Istuntatreeni jatkui täydellä teholla viime viikon keskiviikkona, kun käytiin maneesilla treenaamassa ja pääsin peileistä stalkkaamaan reaaliajassa omaa tekemistäni. Jouduttiin hevosen kanssa molemmat hikitreeniin, mutta se oli sen arvoista. Vaikka itse sanonkin, niin istuntani näytti selässä pätkittäin ihan tosi hyvältä ja Dalia se vasta olikin ihan mielettömän hyvä! <3

Vaikka aluksi "uusi" asento tuntuikin tosi vaikealta, niin tällä hetkellä esimerkiksi jalan asento alkaa tuntua jo kohtuullisen luonnolliselta, eikä enää niin uudelta ja ihmeelliseltä. Ylävartalon kanssa mulla on vielä paljon töitä, sillä joudun ihan oikeasti tsemppaamaan itseäni, jotta saan oikeat lihakset hommiin, enkä jää röhnöttämään siihen "mukavaan asentoon". Onnistuessaan asento tuntuu kyllä ihan hyvältä, mutta vaatii ponnisteluja, sillä lihakset joutuvat siinä oikeasti töihin. Toki ilman peilejä tai ulkopuolista apua on hankalaa korjata kerralla montaa asiaa. Siispä istunta on nyt hieman pidempiaikaisena projektina jälleen. Eipähän tosiaan pääse fiilistelemään, kun aina on jotain korjattavaa. Välillä tuntuu ihan epätoivoiselta, kun ei koskaan tunnu oppivan hallitsemaan sitä omaa kehoaan, mutta onhan se jo tullut useampaan otteeseen todettua nämä hankalat vaiheet kuuluvat tähän lajiin. Nyt vaan ankarasti treeniä myös kuskin osalta ja kyllä me kohta täältä(kin) noustaan. Onneksi ainakin heppa on hieno... kuskilla on vielä vähän harjoittelemista... ;) <3

Kyllä tästä vielä hyvää tulee ♥ | © Anniina

19.4.2018

Vastoinkäymisistä voimaa

Muutama viikko sitten polkaistiin meidän kisakausi käyntiin ImRan 1-tason koulukilpailuissa. Oltiin maaliskuun puolella käyty jo samaisen seuran järjestämissä rataharjoituksissa, jossa mentiin kaksi HeA:ta, lyhyen ja pitkän radan ohjelmat. Silloin päivä sujui kokonaisuudessaan tosi kivasti ja odotin innolla kauden varsinaista avausta ja kisaratoja. No, vihdoin 7.4. lauantaina päästiinkin sitten tositoimiin ja tämän kevään ensimmäisiin kilpailuihin. Instagramin puolella meitä seuraavat ehkä muistavatkin, ettei kyseinen kisapäivä kuitenkaan sujunut ihan odotusten mukaisesti. 

Meidän piti alkuperäisen suunnitelman mukaan mennä kisoissa sekä HeB KN Special että HeA:1, mutta jouduttiin jättämään HeA kokonaan pois aikataulullisten ongelmien vuoksi. Ehkä se oli ihan hyvä asia, sillä minulla valmistautuminen kisoihin jäi ihan hävyttömän vähäiseksi, sillä olin juuri kisoja edeltävän viikon ajan aika kovasti töissä kiinni ja harjoittelu jäi siksi ihan olemattomaksi. Kisapäivää edeltävää perjantaita lukuun ottamatta taisimme vain maastoilla koko viikon ja yhtenä päivänä en ehtinyt tallille ollenkaan. Perjantain "valmistelutreeni" jäi myös ihan naurettavan lyhyeksi, sillä olin jo ihan poikki reilun 10 tunnin työpäivän jäljiltä ja jaksoin vain ratsastaa nopeasti askellajit läpi. Lähtökohdat kisoihin eivät siis tosiaan päätä huimanneet.

Muutama kuvituskuva ImRan koulurataharjoituksista 17.3. | © Pia Kujanpää ♥


Itse kisapäivään lähdin vähäisestä valmistelusta huolimatta ihan rauhallisin mielin. Kisapaikalla kaikki sujui hyvin, vaikka jouduinkin lähtemään matkaan ilman apukäsiä. Onneksi henkilökunta oli ystävällistä ja sain Dalian hetkeksi annettua parkkivahdin huomaan, kun kävin maksamassa lähtöni. Melkeimpä heti paikalle päästyäni alkoi verryttely ja siitähän se riemu sitten repesikin. Dalia oli todella hankalan oloinen; jäi pohkeen taakse ja oli epätasainen edestä. Siitä puuttui lennokkuus ja rentous kokonaan ja pieni tuskanhiki saatiin kuskille aikaiseksi. Verryttelyn aikana en oikein ehtinyt saamaan hevoseen mitään kontaktia, eikä puhettakaan siitä, että olisin saanut sen hyväksi ja pehmeäksi. Valmistautumisalueella annoin Dalian kävellä vain pitkin ohjin, kunnes muutama ratsukko ennen meidän suoritustamme, aloin ratsastaa sitä siellä läpi. Pienessä tilassa oli hankalaa saada jo valmiiksi pohkeelle hidas hevonen nopeaksi, mutta onnistuin siinä jotenkuten ja Dalia tuli loppujen lopuksi jopa ihan kivaksi! 

Juuri kun olin ehtinyt huokaista helpotuksesta ja pääsimme radalle odottamaan lähtömerkkiä, havaitsi Dalia, että maneesin ulkopuolella seisoi hevosia - ja niitähän piti tietenkin ensin säikähtää ja sen jälkeen vielä kyttäillä. Tuomari onneksi huomasi tilanteen ja odotteli, että pahin jännitys oli ohitse ennen kuin antoi lähtömerkin. Vaikka pahin ylivireys ja "lentoon lähdön" vaara oli ohitse, jäi Dalia silti jännittyneeksi. Koko radankaan aikana se ei ehtinyt kunnolla rentoutumaan, ihan lopuksi ehkä hieman parani, mutta jännityksen vuoksi suoritus oli hieman kiireinen. Lisäksi hevonen jäi jälleen pohkeen taakse, eikä ollut avuille kovin terävä. Positiivista oli kuitenkin se, että itse pystyin suht hyvin keskittymään ratsastukseen, vaikka hevonen olikin vaikeahko. 

Heti radan jälkeen tunne oli helpottunut. Selvittiinhän me sieltä, vaikka tilanne olikin vähän epätoivoisen oloinen huonoine valmisteluineen ja jännityksenaiheineen. Sain paperin käteeni ja siitä huomasi, että numerot paranivat aavistuksen loppua kohti, niin kuin olin vähän aavistellutkin etukäteen. Koko skaala oli 5,5-7 väliltä, eikä viitosella alkaviakaan ollut kuin ihan muutama. Tulos oli 62,800% eli tuollaisella suorituksella ihan kelvollinen. Loppukommenttina oli "Harmittavan jännittynyt suoritus tänään. Pyri ratsastamaan paremmin pohkeen eteen, jolloin myös tuntuma paranee" ja siihen pystyin täysin samaistumaan. 



Kai se on pakko myöntää, että vaikka kuinka yritin olla positiivisin mielin radan jälkeen, niin kyllä kotimatkan aikana muutamaan otteeseen kävi mielessä, että me taas alisuoritettiin. Taas. Hetken aikaa jo tuntui siltä, ettei me koskaan kisoissa onnistuta, kun joka kerta saa tulla kotiin ja sanoa, että "ei me nyt ihan ylletty meidän tasolle". Milloin me sitten ylletään vai ylletäänkö koskaan? Vai olenko mä vain uskotellut itselleni, että me ollaan parempia kotona, mutta todellisuus onkin se mitä me osataan kisoissa? Luulenko mä liikaa meistä? Itsestäni?

Hetken ajan pyörittelin mielessäni jos minkä moista ajatusta, mutta onneksi mieli kirkastui kotimatkan aikana ja tallilla pystyin jo aidosti nauramaan tapahtuneelle. Ja vaikka hetken aikaa olikin harmittanut, niin loppujen lopuksi osasin olla tosi tyytyväinen tähänkin päivään. Saatiinhan me paljon arvokasta kisakokemusta, vaikka homma ei ihan putkeen mennytkään. Eihän se rata todellakaan mikään katastrofi ollut - on meiltä paljon huonompaakin suorittamista nähty. Ja tällä naurettavalla harjoitusmäärällä ehkä voikin olla ihan tyytyväinen tähän tulokseen. Kokonaisuudessaan ollaan tämän talven aikana menty ihan huima harppaus eteenpäin ja vaikka sitä ihan parasta flowta ei vielä kisakentille ollakaan saatu, niin jaksan edelleen uskoa siihen, että jonain päivänä sekin tapahtuu ja me päästään loistamaan. 

Nyt vaan paljon lisää treeniä ja ratoja on alle tälläkin kaudella. Ja ennen kaikkeahan me kuitenkin vielä kerätään kokemusta rataratsastuksesta ja pyrin itselleni saamaan varmuutta omaan tekemiseen. Rutiinilla uskon ongelmien pienenevän ja itsevarmuuden kasvavan - ja sitä myöden suorittamisen paranevan huimasti. Nyt vaan reippaasti kohti uusia koitoksia! Ei anneta pienten epäonnistumisten lannistaa! :) 

"Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin"

10.4.2018

Kolme vuotta rakkautta

"Sua ilman mä muualla oisin,
toinen ja toisen kumminkin,
ja varmasti liikaa vaille jäänyt.."


1.4. tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun meidän matkamme Dalian kanssa alkoi. Matkaan on mahtunut paljon erilaisia tunteita, mutta päällimmäisenä on kuitenkin pohjaton kiitollisuus kaikesta siitä, mitä yhdessä olemme tehneet, oppineet, kokeneet ja saavuttaneet. Enemmän kuin mikään muu, merkitsee kuitenkin se, miten paljon tuo hevonen antaa ja opettaa minulle. Ilman sitä en olisi se ihminen, joka nyt olen. Se on kasvattanut ja opettanut minua tavalla, johon kukaan muu ei ole pystynyt. Sen avulla olen jaksanut sellaisinakin päivinä, kun tehnyt mieli luovuttaa. Se tuo minulle niin paljon iloa pelkällä olemuksellaan ja saa aina loppujen lopuksi hymyn huulilleni silloinkin, kun ei yhtään hymyilyttäisi <3

Näistä kuvista välittyy paremmin kuin hyvin se, että tuo hevonen on minulle ennen kaikkea ystävä. Me ollaan yhdessä tehty tästä meidännäköisemme matka... Matka, johon mahtuu kovan työn, oppimisen ja tavoitteiden saavuttamisen ohella myös paljon niitä kaikkein tärkeimpiä asioita: yhdessä tekemistä, olemista, hupsuttelua ja rakkautta! <3

Postauksen kuvista valtava kiitos ihanalle Merikelle! 











"... and then suddenly you were my everything" ♥

14.3.2018

Hankitreeniä täydellisessä talvisäässä

Hiihtolomaviikon sää täällä Etelä-Suomessa oli ihan mielettömän kaunis. Kyllä meitä hemmoteltiin auringonpaisteella ja pikkupakkasilla - aivan täydellinen sää siis suunnata kimmeltäville hangille leikkimään dressageratsukkoa! Ja ai että, miten hieno hevonen mulla olikaan alla, ei sen kanssa voi kuin nauttia yhteisestä tekemisestä! <3

Kuten olen varmaan aikaisemminkin maininnut, olemme tämän talven aikana ottaneet valtavan harppauksen eteenpäin, niin tasaisuudessa, ryhdissä kuin ihan henkiselläkin puolella. Hankitreenien myötä Dalia on kasvattanut lihasvoimaa ihan huimaa vauhtia ja askellajit ovat parantuneet ihan mielettömästi - vielä kun kuski osaisi aina ratsastaa ne ulos hevosesta! Ollaan keräilty valmennuksissa kovasti kehuja ja pian alkava kisakausi näyttää melko lupaavalta, kunhan vain itse saan pidettyä jäät hatussa! 

Sen pidemmittä puheitta voisin laittaa näytille useamman otoksen erään kauniin talvipäivän hankireeneistä. Kuvista kuuluu valtava kiitos tallikaverilleni Janikalle! <3














♥ | kaikki kuvat © Janika Nevalampi

1.3.2018

Onnea on valmentaja, jota kiinnostaa

Muutama viikko sitten koin useampaan otteeseen epäonnistumisen tunteita, kun itsenäiset treenit Dalian kanssa eivät tuntuneet onnistuvan - ei sitten millään. Hevonen olisi mielellään kulkenut pitkänä kuin nälkävuosi, takajalat tallissa ja selkä alhaalla. Itse yritin pitää pakettia epätoivoisesti kasassa, mutta edes oma kroppa ei tuntunut suostuvan yhteistyöhön. Pitkän hyvän vaiheen jälkeen epäonnistuminen tuntui lannistavalta. Ja vaikka viimeisimmässä postauksessa pääsinkin kovasti iloitsemaan siitä, että osaan pysyä positiivisena ratsastuksen suhteen ja edes ne pienet epäonnistumiset eivät tunnu pahalta, niin silti vaikeimpien hetkien aikana tuntui siltä, että ajatusmaailmani pääsi keikahtamaan ihan vahingossa päälaelleen. Yritin lohduttautua sillä, että vaikeat vaiheet kuuluvat lajiin, mutta silti olo oli lannistunut.

Kuvituksena Pian ottamat ihanat kuvat viime talvelta. Ensimmäinen ratsastus Saksan reissun jälkeen 28.2.2017! <3 | © Pia Kujanpää


Onneksi meillä on kuitenkin tukenamme valmentaja, joka kuuntelee huolia ja keksii meidän kanssamme ratkaisuja ongelmiin! Meillä oli takanamme muutama hankala päivä, joiden jälkeen päästiin vihdoin valmennukseen. Minua ei ole pitkiin aikoihin jännittänyt mennä kenenkään silmän alle, mutta on pakko myöntää, että noiden vaikeiden päivien jäljiltä itsetunto ratsastuksen suhteen oli niin pohjamudissa, että melkein hävetti mennä esittelemään ratsastustaan jonkun eteen. Toisaalta tiesin, että saan viimeinkin apua hankaluuksiin, joten olo oli samanaikaisesti helpottunut. Vuodatin heti alussa Jossulle asiat, jotka tuottivat päänvaivaa ja aloimmekin sitten heti purkamaan niitä. Ratsastimme hevosen ensin pysähdysten/äärimmäisten kokoamisten avulla rehellisesti takajalkojen päälle kantamaan itsensä, jolloin se tuli myös edestä kevyeksi. Hetken verran väännettiin hiki hatussa, mutta yhtäkkiä jokin palanen loksahti paikoilleen ja ratsastus tuntui paremmalta. Sen jälkeen sain koko lopputunnin tehdä töitä kevyen ja yritteliään hevosen kanssa. Tehtiin kaikki tehtävät lähes moitteettomasti - ravi oli älyttömän mageeta, laukka pyöri ja hevonen kokosi kuunnellen istuntaa... En muista milloin viimeksi ollaan saatu niin paljon kehuja kuin tuolloin!

Olo tunnin jälkeen oli äärimmäisen huojentunut - ja onnellinen. Kyseinen valmennus sai minut ymmärtämään, että ehkä suuri osa meidän ongelmista ei ollutkaan todellisia, vaan pikemminkin pääni sisäisiä. Koska olemme vaiheessa, jossa nostamme tasoa ja opimme paljon uusia asioita ja opetamme hevosta liikkumaan uudella tavalla, on ihan luonnollista, että vaikeuksia tulee. Asiat tuntuvat vähän erilaiselta selkään, kuin miltä ne näyttävät maankamaralle. Olin ollut todella huolissani esimerkiksi istunnastani harjoitusravissa, mutta siihen paneutuessamme tokaisikin valmentaja, ettei hän tiedä, mitä hänen tuossa pitäisi korjata, kun ei siinä ole mitään korjattavaa. Välillä tunne selkään voi olla erilainen kuin ennen, jopa epämiellyttävä - mutta se ei silti tarkoita, että asiat olisivat pielessä.

© Pia Kujanpää


Seuraava valmennus koitti muutaman päivän kuluttua. Välissä olin muutaman kerran ollut kentällä ja Dalia oli ollut superhyvä. Tunnilla eteen tuli kuitenkin uusia hankaluuksia, kun Dalialla oli kovasti ylimääräistä virtaa, mikä näkyi keskittymättömyytenä ja ulkopuolisten asioiden (kuten esimerkiksi hiihtäjien) tuijotteluna. Pöllöenergiaa on joinain päivinä vaikeaa saada kanavoitua tehtävien tekoon, kuten meillä tuolloin kävi. Takoituksena oli tehdä väistöjä. Dalia jäi energisyydestään huolimatta pohkeen taakse, eikä polkenut kunnolla takaa. Tahtia oli äärimmäisen vaikeaa yrittää säilyttää, mutta hetken kuluttua homma alkoi toimimaan jotenkuten. Jatkettiin samaa ravissa - ja ongelmat pamahtivat jälleen esille. Yritettiin siis aluksi keskittyä ihan vain raviin, jättäen väistöt hetkeksi pois ohjelmasta. Iso ja lennokas ravi oli tilauksessa, mutta mulla oli tunne kuin oltaisiin Vermon suoralla päästelty. Hevonen ei taipunut milliäkään ja lähti aina yhdestä tietystä kulmasta kuin ammus eteenpäin. Minä typeränä turvauduin niissä tilanteissa siihen kaikkein helpoimpaan - ja huonoimpaan - vaihtoehtoon, eli käteen. Otettiin pieni mietintätauko, jonka jälkeen jatkettiin, minä istunnalla ratsastaen ja hevonen paremmin avuilla ja hallussa. Päästiin jatkamaan takaisin väistöjen pariin. Ne menivät ihan kohtuullisesti, mutta hevosesta huomasi, että sen fokus oli pätkittäin jossain aivan muualla kuin työnteossa. Tahti ja lennokkuus oli vaikea säilyttää, mutta kyllä sieltä muutamia ihan kelpojakin pätkiä saatiin aikaiseksi.

Tässä vaiheessa tuntui siltä, että oltaisiin ihan hyvin voitu lopettaa ja luovuttaa, mutta välikäyntien aikana keräsin itseni ja lähdin täynnä uutta puhtia kohti laukkatehtävää. Tultiin keskihalkaisijalle vastalaukassa, siitä voltti (vastalaukassa), jonka jälkeen toiseen suuntaan (myötälaukassa) voltti ja sen jälkeen pieni pätkä sulkutaivutusta kohti uraa, mitä pitkin jatkettiin vastalaukkaa. Jotain ihmeellistä tapahtui, sillä Dalia tuli yhtäkkiä ihan höyhenenkevyeksi, eikä tarvittu montaa toistoa, kun hevonen oli niin S-U-P-E-R-H-I-E-N-O!! Kaikki alkutunnin vaikeuden unohtuivat ja olin valmennuksen jälkeen ihan haipeissa meidän suoriutumisesta. Tuo tunti osoitti mulle jälleen kerran sen, että vaikeuksien jälkeen se yksikin onnistuminen saa fiiliksen todella korkealle. Ja tälläkin kertaa, vaikka oman takapuolen alle tunne ei jatkuvasti ollutkaan loistava, saatiin valmentajalta hyvää palautetta! :)

© Pia Kujanpää


Ihanaa huomata, miten kokonaisvaltaisesti ollaan päästy työskentelemään ja kehittymään näiden yksityistuntien ansiosta. Vaikka meille tulee ongelmia, on meillä tukenamme aivan mahtava ja sitoutunut valmentaja ratkomassa niitä meidän kanssamme... Onnea on valmentaja, jota kiinnostaa meidän edistyminen ja menestyminen, jolla on halua viedä meitä kohti tavoitteita ja joka tahtoo meidän onnistuvan. Kiitos hänelle <3