21.11.2017

Onnistumisentunteita ja kehuja koulutuomarilta

Lauantaina 11.11. olimme ImRan järjestämissä koulurataharjoituksissa naapuritallillamme Provincialla. Menimme sekä helpon B:n (Aikuisratsastusmerkin kouluohjelma) että helpon A:n (A-merkin kouluohjelma). Kuten viime postauksessa jo kerroinkin, oli meillä treenit menneet melko vaihtelevasti, välillä hyvin ja välillä huonosti. Juuri ennen näitä kisaharjoituksia meillä oli ollut alla huono putki ja viimeksi kilpailuja edeltävänä torstaina oli valmennuksessa ollut niin turhautunut fiilis omaan osaamattomuuteen, että meinasin perua molemmat lähdöt. Onneksi valmentaja takoi mun päähän järkeä ja tsemppasi lähtemään. Olisin jäänyt paitsi kokemuksesta, joka loppujen lopuksi osoittautui todella tärkeäksi!



En lähtenyt harjoituksiin kovin itsevarmoin mielin, vaan lähinnä hakemaan ratarutiinia ja kommenttia tuomarilta. Helpon B:n verryttelyssä olin iloisesti yllättynyt siitä kuinka hyvältä hevonen tuntui. Sain oman kroppani haltuun ja hevonen kulki tosi kivasti avuilla. Olin vähän jopa hämmentynyt, mutta kuitenkin helpottunut siitä kuinka helpolta ratsastaminen pitkästä aikaa tuntui. Radalle ei valitettavasti kuitenkaan saatu ihan yhtä hyvää fiilistä, sillä meille kävi niin kuin meille yleensä aina käy päivän ensimmäisellä kouluradalla: minä jäädyin ja unohdin ratsastaa. Eli yritän ratsastaa kauniisti ja vähäeleisesti, mikä johtaa loppujen lopuksi siihen, että en uskalla vaikuttaa tarpeeksi hevosen liikkumiseen ja se saa liikaa vapauksia. Rata ei kuitenkaan missään nimessä ollut huonoimmasta päästä, vaan ollaan tehty paljon epätasaisempiakin suorituksia. Fiilis oli radan jälkeen kaiken kaikkiaan tosi hyvä.

Näihin kisaharjoituksiin kuului suullinen palaute tuomarilta radan jälkeen. Heti ensimmäinen asia, mitä hän minulle sanoi, oli: "Ompas sinulla ihana hevonen!". Sen jälkeen keskityttiin itse rataan. Tuomari antoi todella hyviä korjausehdotuksia ja oli selvästi kartalla siitä, mikä meille oli ratsukkona hankalaa ja mikä helppoa. Kaikki asiat, joissa hänen mielestään oli parantamisen varaa, olivat juuri niitä meidän kompastuskiviä ja olin kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan. Hän sanoi, että hevonen on pätkittäin hieman epätasainen edestä ja peräänanto ei säily tasaisena radan läpi. Minun täytyisi uskaltaa vaikuttaa hevoseen vähän enemmän ja ratsastaa itse hieman rohkeammin, sillä hevosesta löytyy paljon potentiaalia, kunhan vain uskallan vaatia vähän enemmän. Tuomarin sanat lämmittivät tosi paljon ja odotin jo kovasti, että saisin suorittaa heA:n ja korjata omia virheitäni!




Seuraavan verkan tein sillä idealla, että vaadin kaikki asiat loppuun asti ja näytän sitten radalla kaiken sen, mitä me osataan. Dalia tuntui aika kivalta ja tällä kertaa sain onnistumisen tunteen vietyä myös radalle ja pidettyä sen yllä radan läpi. Ratsastin joka ainoan askeleen ja näytin meidän osaamisen. Tunne oli radan jälkeen ihan mahtava! Tuomarikin tykkäsi ja sanoikin, että nyt tein juuri niin kuin hän oli minulta äskettäin pyytänyt. Häneltä sain taas paljon hyviä kommentteja radan jälkeen: Dalia on hevonen, jolla ei luonnostaan ole kovin laaja liikemekaniikka, joten keskiaskellajit ovat ja tulevat olemaan meille "ongelmakohta", mutta hän neuvoi jatkossa esittämään ne siten, että painotan paljon aloitukseen ja lopetukseen ja tuon selvästi esille eron keskiaskellajin ja "normaalin" askellajin välillä. Väistöistä hän mainitsi myös sen verran, että Dalia väistää todella kivasti, mutta minun täytyy vahtia sitä, ettei takapää pyri edelle. Parannettavien ja korjattavien asioiden ohella sain jälleen kuulla paljon kehuja hevosesta, itsestäni sekä meistä ratsukkona. Oli ilo kuulla, kuinka kovasti hän kehui Dalian käyntiä, tahdikkuutta joka askellajissa ja sitä, miten potentiaalinen se on. Ihan mielettömän hienolta tuntui se, kun hän sanoi Dalian näyttävän siltä, että se tekee mielellään töitä minun kanssani ja että oli ilo nähdä niin rento hevonen radalla <3

Kisaharjoitusten jälkeen olo oli helpottunut ja todella onnellinen. Vaikean putken jälkeen tuntui ihanalta mennä esittämään hevonen, joka oli yhteistyöhaluinen, rento ja teki kaiken juuri niin kuin pyysin. Oli ihanaa huomata, että HeA:n radalla tehtävät tehtävät tuntuivat helpoilta! Kotimatkalla en voinut kuin miettiä kuinka hyvin meillä asiat onkaan tällä hetkellä.. Tällaiset onnistumiset lisää sitä jaksamista niihin vaikeisiin hetkiin. Maailman hienoin hevonen, nyt onnistuttiin juuri oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. <3

En tosiaan ollut vilkaissut papereitani tai prosenttejani ennen kuin saavuttiin kotitallille. Ajattelin ensin, etten tiedä uskallanko edes katsoa, mutta tallikaverit vakuutteli, että ne on ihan tosi hyvät. En ollut uskoa korviani, kun mulle kerrottiin: HeB:stä 65,200% ja HeA:sta 63,333%!! Oli pakko ihan itsekin vielä tarkistaa papereista, mutta totta se oli. Molemmista papereista löytyi reippaasti seiskoja ja alapisteetkin oli varmaan paremmat kuin koskaan. Tuomari oli molempiin papereihin vielä kirjannut omat kommenttinsa. Ensimmäisestä löytyi "kaunista ratsastusta" ja jälkimmäisestä "miellyttävä rata ja kuuliainen hevonen". En voi muuta sanoa, kuin että ainakin omat odotukset ylitettiin kyllä moninkertaisesti! Niin hyvä fiilis, ettei sitä oikein osaa edes kuvailla. Näihin hetkiin ja onnentunteisiin on hyvä palata aina silloin, kun epätoivo iskee. Niin kovin tärkeitä ja arvokkaita hetkiä.. Onneksi näitä saa kokea juuri Dalian kanssa <3

Kuvista ja videosta iso kiitos Merikelle ♥

16.11.2017

Lajin helppous viehättää

Kuukausi sitten meillä oli ihan tosi hyvä vaihe meneillään. Ratsastus sujui kuin tanssi, minulla oli itselläni (ainakin lähes) koko kroppa hallinnassa ja Dalia kuunteli jatkuvasti pienempiä ja pienempiä apuja. Tehtiin paljon siirtymisiä ja niiden avulla sain hevosen ratsastettua rehellisesti läpi ja älyttömän kevyeksi. Oli päiviä, jolloin en edes ollut tunnistaa hevostani, niin mielettömän hieno ja kevyt siitä oli tullut! Tuntui kuin pelkän ajatuksen voima olisi riittänyt siirtämään hevosen laukasta käyntiin; pehmeästi ja höyhenenkevyesti. Sain jatkuvasti fiilistellä sitä, että meni hyvin!

Mutta.. Koskaanhan ei voi mennä liian hyvin ja jouduin palaamaan takaisin maanpinnalle muutama viikko sitten. Yhtäkkiä hevonen ei toiminutkaan niin pienillä avuilla ja asiat tuntuivat taas vaikeilta. Rupesin itse sähläämään ja "korjaamaan" hevosta jatkuvasti, mikä johti rauhattomuuteen ja epätasaisuuteen. Etenkin heikko kohtani, eli käsivarsien ja käsien levottomuus, tuli jälleen esiin. Ruvettiin taas keskittymään niihin ja siinä sivussa itseltä unohtui muu ratsastus. Istunnan tuki katosi ja hevonen liikkui pienesti. Vähän väliä tuntui siltä, että piti opetella uudelleen ratsastamaan. Alkuun se vähän huvitti, mutta pian alkoi lähinnä turhauttamaan oma osaamattomuus. 



Valmennuksissa tekeminen onkin nyt tuntunut extra-vaikealta, sillä siellä todellakin täytyy haastaa itsensä tekemään vaikeita asioita. Sen lisäksi, että oman kehonhallinnan kanssa on vaikeaa, tehdään jo astetta hankalampia tehtäviä (talvikausi kun on sitä aikaa, jolloin pitäisi nostaa sitä omaa osaamista seuraavaa kautta varten). Huomaan eläväni nyt uudestaan sitä samaa vaihetta, kun muutama kuukausi sitten, kun oma kehonhallinta hevosen selässä oli ihan rempallaan. Sitä seurasi sitten hehkuttamani hyvä jakso! (Uutta vastaavaa odotellessa, heh)! Silloin, kuten nytkin, oli aluksi todella vaikeaa päästää irti hevosesta ja jättää se omille jaloilleen. Tuntui siltä, että minulla ei ollut kontrollia hevoseen, eikä se ollut avuilla. Tällä hetkellä koen samoja tunteita: hevonen tuntuu olevan hidas ja löysä, vaikka todellisuudessa minun pitäisi vaan uskaltaa lopettaa sen kannatteleminen ja "auttaminen", ja päästää enemmän, jotta voin sitten myös ottaa ja pyytää. Hevonen tuntuu "ihan ok:lta" tai jopa "huonolta", mutta näyttää kuitenkin hyvältä niissä pätkissä, kun mulla on oma kroppa hallussa. Täytyy vaan oppia jälleen luottamaan siihen, että kyllä se heppa osaa, kunhan vaan annan sille vapauden tehdä.

Tällä hetkellä painin lähinnä oman keskittymisen kanssa. Täytyisi pystyä kiinnittämään huomiota moneen asiaan yhtä aikaa: oma kroppa ja sen osa-alueet täytyisi hallita ja lisäksi tulisi vielä korjata hevosta. Liian usein ajaudun tilanteeseen, jossa jään vain korjaamaan hevosta, mutta oma kroppa tekee ihan mitä sattuu. Ja lähes kaikissa näissä tilanteissa ratkaisu hevosen ongelmiin löytyisi välittömästi, kun korjaisi sen oman istuntansa ensin kuntoon.



Ollaan myös puhuttu valmentajan kanssa paljon siitä, että pään silittelyllä ei pääse pitkälle. Siitä olen täysin samaa mieltä. Jos ei koskaan poistu mukavuusalueelta ja haasta itseään, on uusien asioiden oppiminen lähes mahdotonta - tai ainakin siinä kestää paljon pidempään. Joudun jatkuvasti haastamaan itseäni, kroppaani ja mieltäni. Se ei ole helppoa, eikä välttämättä todellakaan tunnu hyvältä. Monen asian korjaaminen samanaikaisesti on hankalaa ja saattaa tuntua kamalta, mutta minua lohduttaa se, että tiedän meidän olevan matkalla oikeaan suuntaan. Asiat eivät onnistu tänään, eivätkä välttämättä edes huomenna, mutta tiedän, että jonain päivänä tämän päivän ongelmat ovat taakse jäänyttä elämää. Niin monesti ennenkin olemme olleet siinä tilanteessa, että ensin kaikki on supervaikeaa ja sitten yhtäkkiä palaset loksahtavat paikalleen ja kaikki sujuu taas! :)

Vaikeuksista huolimatta motivaatio on ihan huipussaan. Vaikka sitä on tullut valmennuksen jälkeen itkettyäkin omaa turhautumistaan, on silti ollut helppoa nousta takaisin jaloilleen. Olen halukas oppimaan ja hyvien hetkien muisteleminen saa minut yrittämään vaan kahta kovempaa. Ollaan vahvistamassa meidän nykyistä tasoa ja tehtävät vaikeutuvat. Se on väistämättä edessä, jos haluaa päästä eteenpäin. Pitää vaan uskaltaa heittäytyä uusiin asioihin ja jaksaa painaa duunia hiki hatussa. Siihen olen enemmän kuin valmis!

14.10. mentiin vähän pidemmällä kaulalla ja tehtiin siirtymisiä! Hieno Dalia <3 | © Merikke


"Voittajat eivät koskaan luovuta,
eivätkä luovuttajat koskaan voita"

14.11.2017

Syksyisiä poseerauskuvia

Kuukausi sitten meitä kävi kuvaamassa taitava Oona Pitkonen. Vielä oli hieman ruskan värejä jäljellä ja ihana syysaurinkokin pilkisti meille kuvauspäivänä. Muutama päivä sitten sain nämä sähköpostiini ja rakastuin täysin. Nämä ovat kyllä kauniita kuvia, joista välittyy se molemminpuolinen luottamus.. <3 

Kaikki postauksen kuvat © Oona Pitkonen















10.10.2017

Myötäämällä kevyeksi - opettelin uudelleen ratsastamaan

Kuten viime postauksen lopulla mainitsin, vaihtoi valmentajani omaa valmentajaansa kesän aikana ja sitä kautta meidän valmennustunneilla on syyskauden alettua puhaltanut uusia tuulia. Häntä valmentaa nykyisin Tippa Teräväinen, joka onkin meille jo entuudestaan tuttu. Hän on muun muassa tuomaroinut meidän tallin omat koulukilpailut jo usean vuoden ajan, sekä pitänyt muutaman valmennuksenkin meillä. Uusi tyyli näkyy ja kuuluu, kun meidät laitetaan töihin. Ollaan paljon keskitytty siihen, että hevosen tulee kantaa itse itsensä, mutta keveys, herkkyys ja rentous säilyisivät läpi tekemisen. Toki olemme ennenkin pyrkineet samoihin asioihin kuin nyt, mutta uskallan väittää, että nyt pyrimme tekemään sen hieman aikaisempaa pehmeämmin ja eleettömämmin. Siihen vaaditaan ratsastajalta nopeutta, jämäkkyyttä ja täsmällisyyttä, mutta ennen kaikkea myötäämistä oikeissa kohdissa. 



Itse itsensä kantava, kevyt hevonen on se tavoite, jota kohti pyrimme. Ihannetilanne olisi se, jossa hevonen pysyisi rentona ja kevyenä läpi jokaisen tehtävän, oli sitten kyse pääty-ympyrästä, siirtymisestä tai vaikkapa laukkapiruetista. Faktahan on se, että hevonen, joka nojaa ihmisen käteen tai on hidas jalalle, ei ole täysin rehellisesti läpi, eikä siis kanna itseään, keveydestä puhumattakaan. Jotta hevonen voisi kantaa itsensä ja tulla kevyeksi, meidän on annettava sille mahdollisuus tehdä niin. Meidän on niin sanotusti jätettävä se omille jaloilleen ja lopetettava sen kannatteleminen. Täytyy päästää irti (=myödätä) niin jalalla, kädellä kuin istunnallakin. "Anna sille lisää tilaa" onkin syksyn aikana tutuksi tullut ohje, sillä kaikki ylimääräinen paine jarruttaa. Painetta täytyisi päästä hellittämään välittömästi, kun hevonen myötää paineeseen ja reagoi apuihin. Jos jää aina vaan vetämään, työntämään tai pitämään, hevonen oppii nojaamaan apuihin, eikä silloin kanna itse itseään rehellisesti. Vahvaa hevosta ei voi ratsastaa kevyeksi, jos ei koskaan pääse hellittämään. 

"Jalat irti hevosesta" oli ohje, jonka eräänä kauniina iltapäivänä sain. Olin huomaamattani jäänyt jalalla kiinni hevoseen (ja jalalla tarkoitan tässä yhteydessä nyt kaikkea lonkasta alaspäin). Tarkoituksenani on ollut hevosen tukeminen, vatsan ja selän nostaminen ja peräänannon säilyttäminen, mitkä itsessään ovat ihan oikeita asioita, jotka tapahtuvat kyllä jalan avustuksella. Ongelmana oli kuitenkin se, että apu oli jäänyt pahasti päälle, mikä johti siihen, että minulla oli koko ajan jarru päällä. Eipä siis ihmekään, että hevonen tuntui ajoittain vähän hitaalta jalalle. Onneksi pääsimme kuitenkin pureutumaan tilanteeseen, ennen kuin puristamaan jäänyt jalka pääsi turruttamaan hevosen pohkeelle. Ensimmäiset tunnit "jalat irti" -tyylillä tuntuivat suoraan sanottuna aivan hirveiltä. Minulla oli jatkuvasti fiilis, etten pysty vaikuttamaan hevoseen millään tavalla. Kuitenkin pikkuhiljaa huonosta tavasta pois opittuani, olen ymmärtänyt että oikeastaan pystyn nykyään vaikuttamaan jalalla paljon enemmän ja hevonen kuuntelee aikaisempaa pienempiä apuja. 



Seuraavaksi käsittelyyn pääsivät kädet (ainainen ongelmani). Tilan antaminen ja kädellä myötääminen olivat menneet minulla hieman liian pitkälle. Käsivarret lepattivat ties missä ja käsien vakaudesta ei näin ollen ollut enää tietoakaan. Etenkin oikea käsi seilasi edestakaisin ja ylös-alas minkä kerkesi vailla mitään kontrollia. Vasen sen sijaan pysyi jollain ihmeellä lähes paikallaan. Oltiin eräänä päivänä Tipan valmennuksessa ja hän sanoikin minulle, että hän huomaa minun yrittävän olla kädellä kiltti ja herkkä, mutta käsi on jostain syystä tullut vähän liiankin eläväiseksi. Se puolestaan johti siihen, että tasaisesta tuntumasta ei ollut tietoakaan. Ongelmasta ollaan kuitenkin pikkuhiljaa alettu pääsemään eroon, mutta ihan helppoa se ei ole ollut. Olen ihan hirvittävän paljon joutunut keskittymään siihen, että käsivarret pysyvät kyljessä kiinni (kuitenkaan jännittymättä, sillä vakaa tuntuma tulee olkapäistä ja lapaluista saakka). Kun käsivarsi nojaa rennosti, mutta tukevasti kylkeen, pysyvät myös kämmenet paikoillaan. Näin tuntumasta tulee moninkertaisesti vakaampi kertaheitolla. 

Jalkojen ja oikeastaan koko alakropan rentous alkaa pikkuhiljaa olla minulle arkipäivää, eikä siihen tarvitse enää samalla tavalla keskittyä. Käsivarsiin ja käsiin sen sijaan täytyy edelleen kiinnittää huomiota, sillä ne mielellään livahtaisivat omille teilleen, etenkin silloin kun tulee eteen ongelmatilanteita. Nyt sen vasta huomaa, miten paljon onkaan ratsastanut kädellä, vaikka on uskotellut itselleen, että omaa kevyen käden. Nyt kun olen oppinut päästämään irti jalasta sekä oppinut vakaammaksi kädestä, on istunnan merkitys korostunut entisestään. Vatsalihakset ja lantio ovat tuikitärkeitä työkaluja, sillä oikeastaan se istunta on koko touhun ydin. Tavoitteenahan on se, että ratsastaisimme mahdollisimman paljon istunnalla, ja jalalla annetut avut olisivat vain pientä painetta tarvittaessa ja kädestä annetut avut vain sormien liikettä nyrkin sisällä. Apujen ei tarvitse olla kovia ja suuria ollakseen tehokkaita. Tärkeää olisi, että hevonen myötäisi jo pieneen paineeseen, jolloin me voisimme myödätä sille takaisin kiitokseksi. 



Tietenkin jatkuva keveys ja herkkyys vaativat paljon harjoitusta koko ratsukolta, lihasvoimaa hevoselta ja taitoa ratsastajalta. Tipan valkussa kun oltiin, niin hän sanoikin minulle osuvasti, että hevoseen täytyy myös saada koskea. Pelkällä keveydellä ei saavuteta keveyttä, vaan siihen tarvitaan myös painetta. Hevosesta ei voi olla irti ihan koko aikaa, etenkin, jos eläimellä on taipumuksena käyttää sitä hyödyksi. Vaikka myötäämään pitäisikin päästä niin usein kun mahdollista, on siitä hyötyä vain silloin, kun se tehdään oikeassa kohdassa eli silloin, kun hevonen jää rehellisesti kantamaan itseään, eikä tarvitse siihen ratsastajan tukea. Tämän vuoksi on tärkeää, että ratsastaja ennakoi parhaansa mukaan ja on nopea avuissaan, jotta ehtii reagoimaan tilanteeseen mahdollisimman pian ja näin ollen pääsee mahdollisimman pian myös myötäämään uudelleen. 

Paljon ollaan harjoiteltu nyt syyskauden aikana ja todellakin on joutunut laittamaan oman itsensä likoon. Ensimmäisellä kerralla tuntui ihan hirveältä jättää hevonen "omille jaloilleen", kun hellitti kaikista avuista. Minusta tuntui siltä, ettei minulla ollut hevoseen minkäänlaista kontaktia ja olimme ihan irrallamme toisistamme. Se oli kuitenkin välttämätön askel, mikä minun oli otettava, jotta pystyin alkaa luomaan painetta uudelleen. Välillä on hakattu päätä seinään, kun on tuntunut siltä, että kaikki on pitänyt aloittaa alusta, mutta kova työ on tuottanut tulosta. Daliassa tuntuu nyt ihan valtava muutos ja oikeastaan koko ratsastus tuntuu erilaiselta. Hevonen on tullut yhä herkemmäksi ja kevyemmäksi ajan mittaan. Toki paljon on vielä harjoitusta edessäpäin, mutta siinä tämän lajin viehätys varmaan piileekin: koskaan ei voi tulla valmiiksi! 

"JOS RATSASTAJA EI KOSKAAN LAITA ITSEÄÄN LIKOON, EIKÄ KOSKAAN KOKEILE MITÄÄN UUTTA, HÄN TULEE AINA RATSASTAMAAN SAMALLA TAVALLA"

♥ | kaikki postauksen kuvat © Merikke 02.09.

20.9.2017

"Ihan ok" on ihan tarpeeksi hyvä

Puolitoista kuukautta sitten palattiin kesälaitumilta töihin ja meidän osaltamme kausi lähti liikkeelle aika vaisusti. Ei mennyt hyvin, mutta ei mennyt huonostikaan. Päivät ja viikot rullasivat treenien osalta eteenpäin tasapaksuna ja aina kentältä tullessa sai "miten meni?" -kysymykseen vastata: "ihan ok". Tähän lajiin kuuluvat vaihtelevat onnistumisen ja pettymyksen tunteet tuntuivat meiltä puuttuvan kokonaan. Sitten vihdoin tajusin miksi: päässäni pyöri visio siitä, miltä hevosen pitäisi tuntua ja mitä minun pitäisi tehdä, jotta onnistuisimme täydellisesti. Kun todellisuus ei vastannutkaan visiota, koin sen epäonnistumisena. Pian ajauduttiin siihen pisteeseen, että edes "ihan ok" ei riittänyt.

Täydellisyyttä tuskin pystyy koskaan saavuttamaan. Minun piti oppia päästämään irti siitä ajatuksesta, että vain täydellinen tai "tosi hyvä" olisi tarpeeksi hyvä. Kyllästyin siihen, että treenit eivät tuntuneet enää miltään, joten eräänä päivänä kysyin itseltäni, josko "ihan ok" olisikin tarpeeksi. Jos teemme tunnilla asiaa x ja se onnistuu "ihan hyvin", miksi en saisi tyytyä siihen? "Ihan hyvä" tai "ihan ok" ei ole huono asia. Ymmärsin, että minulla ratsastajana on erilaisia päiviä. Hevosellani on erilaisia päiviä. Se, että se ei tänään ole yhtä loistava kuin eilen, ei tee siitä huonoa. Se, että itse en suoriudu jotain asiasta yhtä hyvin kuin eilen, ei tee minusta huonoa ratsastajaa. Emme me ratsukkona ole sen huonompia kuin aikaisemmin, vaikka tällä kertaa ei menisikään niin hyvin kuin joskus aikaisemmin on mennyt. Ymmärsin, että täydellisyyden tavoittelu johtaa epäonnistumisen tunteeseen. Niimpä aloin tyytyä jo pieniin hyviin pätkiin, aloin kehua hevosta siitä, että se yritti ja suoritti sen mitä pyysin.

Pieniä virheitä siellä täällä, mutta kokonaisuus on tärkein! | © Anna


Opin katsomaan meitä kokonaisuutena ja hyväksyin sen tosiasian, että tällä kertaa ongelma oli vain pääni sisällä. Pakottauduin irrottamaan hetkeksi huomioni vain niistä virheistä, jotka meitä tällä hetkellä haittaavat ja keskittymään välillä niihin asioihin, jotka toimivat. Tarkastelin kehitystämme pidemmällä aikavälillä. Ajan saatossa heikkouksista on tullut vahvuuksia, mutta aina jonkin asian täytyy olla heikompi kuin jokin muu. Heikkoudet eivät koskaan katoa, ne vain muuttavat muotoaan ja muuttuvat. Ne täytyy hyväksyä ja niiden kanssa täytyy olla valmis tekemään pitkäjänteisesti töitä. Yhdellä kerralla kun ei voi ratkaista kaikkia ongelmia. Sanotaan, että "tyytyväisyys tappaa kehityksen", mutta minä olen sitä mieltä, että jatkuva tyytymättömyys tappaa motivaation.

Harvemmin näiden oman tahdon omistavien eläinten kanssa kehitys on täysin suoraviivaista. Väkisinkin joskus tulee niitä jaksoja, kun asiat ovat vaikeita. Meidän valmentajamme on nyt kesän aikana vaihtanut oman valmentajaansa, joten myös meille on kantautunut uusia tuulia. Aluksi uudet asiat tuntuivat hankalilta ja sitä sortui helposti vanhoihin tapoihinsa. Nyt on jo vähän helpottanut, eivätkä uudet asiat tunnu enää niin vaikeilta. Joskus onnistutaan, joskus epäonnistutaan ja joskus jotain siltä väliltä - ja se on ihan ok. Sen jälkeen, kun annoin itselleni luvan olla tyytyväinen siihen, että meillä on asiat "ihan ok", on motivaatio lähtenyt nousukiitoon ja treenit ruvenneet sujumaan paremmin. Keskittyminen ja kärsivällisyys tehtäviä tehdessä ovat parantuneet, sillä en itse aseta itselleni painetta suoriutua täydellisesti. Toki pyrin olemaan mahdollisimman hyvä, mutta myös "ihan ok" on ihan tarpeeksi hyvä!

Maailman paras - tarpeeksi hyvä ;) ♥ | © Anna

16.8.2017

Vakavasti otettava esteratsukko?

Stall Solbackan avoimet rataharkoitukset 24.6. | © Pia Kujanpää


Pitkä estetauko jäi taakse, kun huhtikuussa aloiteltiin varovasti taas hyppäämään. Ensimmäisillä kerroilla mentiin ihan pieniä hyvänmielen hyppyjä ja homma tuntui sujuvan puolin ja toisin ihan hyvin. Itsevarmuuden kohotessa nousivat samaan tahtiin myös esteet ja pian huomasinkin valmentajan korottaneen esteet takaisin 80cm tasolle. Edellisestä kerrasta niin "suurella" radalla oli kulunut aikaa jo reilut puoli vuotta, mutta heppa hoiti homman kotiin ja fiilis oli mielettömän hyvä! 

Muutama päivä sen jälkeen (su 28.5.) kisattiin tallin omissa estekisoissa. Ilmoittauduin hyvänmielenluokkaan; 70cm. Verkassa meni ihan kivasti ja ilmeisesti radallakin. Jännitykseltäni en kuitenkaan muista radasta mitään, mutta ainakin virhepisteetön suoritus oli tullut. Heppa oli liidättänyt meidät kolmannelle sijalle ja sain olla ylpeä siitä saavutuksesta! Tallikaverit ja valmentaja ympäripuhuivat mut kokeilemaan myös 80cm, mutta lopetin leikin kesken 4. esteen jälkeen. Heppa oli ollut ihan loistava, mutta oma pää pisti sen verran kovasti vastaan, että oli pakko armahtaa itsensä. Ettei nyt vaan sattuis mitään ;) 

Sen jälkeen olikin jo pian seuraava koitos: 1.6. Stall Solbackan 1-tason kilpailut. Aikaisemmasta jännityksestä huolimatta ilmoittauduin 70cm, koska pitihän sitä uuden naapuritallin estekalusto ja uusittu pohja päästä kokemaan, eikä meillä esteillä mitään varsinaisia ongelmia ollut. Kisat sujuivat ihan älyttömän hyvin, heppa oli superhieno ja radalla eteni paremmin kuin koskaan ennen. Yksi stoppi otettiin pystylle, mikä oli ihan kuskin oma vika, kun unohdin tsempata siitä yli. Siitä huolimatta fiilis oli niin hyvä, että jälki-ilmoittauduin 80cm. Rata oli jälleen sujuva, joten yhden puomin tarttuminen mukaan ei jäänyt harmittamaan. Hymy säilyi korvissa kotiin asti ja melkein tuntui kuin oltaisiin oltu ihan vakavasti otettava esteratsukko ;)

1.6. © Minttu Koponen / aaveen.net

1.6. © Minttu Koponen / aaveen.net

1.6. © Minttu Koponen / aaveen.net
1.6. © Minttu Koponen / aaveen.net
Solbackan jälkeen jäätiin lyhykäiselle tauolle hyppäämisestä ja seuraavan kerran oltiinkin pomppimassa vasta juhannuksena. Solbackassa oli avoimet rataharjoitukset, joten käytettiin tilaisuus ehdottomasti hyväksi! Mentiin ensin yksittäisinä muutamia esteitä ja sitten pari kertaa rata läpi korkeudella 80-90cm. Ihan lopuksi korotettiin vielä pari yksittäistä ja sitten lopeteltiin. Isolla kentällä ja upealla pohjalla Dalian laukka rullasi todella kivasti ja hyppääminen oli hirvittävän kivaa ja mutkatonta. Esteiden korotus ei tuntunut ollenkaan pahalta idealta ja oli todella mukavaa huomata, etten epäsäännöllisestä ja vähäisestä hyppäämisestä huolimatta ollut ihan täysi tohelo, vaan sain ratsastettua hyviä lähestymisiä ja ehjiä ratoja. 

Nyt kesän jälkeen en ole vielä hypännyt, mutta ensi viikolla varmaan päästään vähän pomppimaan, kun lauantaina 26.8. olisi Solbackassa seuraavat estekilpailut. Tavoitteena olisi mennä tutut ja turvalliset 70cm ja 80cm, mutta en ota siitä mitään stressiä. Jos ei tunnu hyvältä, niin sitten ei mennä. Tässä kevään ja kesän aikana olen todennut, että minulle tämä epäsäännöllinen hyppääminen sopii paljon paremmin kuin viikoittainen tavoitteellinen treeni, sillä osaan ottaa epäonnistumiset paljon aikaisempaa kevyemmin. En jää enää pieniin virheisiin kiinni tai tavoittele täydellisyyttä; pidän vaan yksinkertaisesti hauskaa, virheitä sattuu kaikille! On kuitenkin hyvä pitää vähän taitoa yllä, sillä joskus, jos mieli tekeekin siirtyä takaisin esteiden pariin, on sinne helpompi palata, kun on vähän hajua siitä, mitä siellä selässä kuuluu tehdä! :)

24.6. © Pia Kujanpää

24.6. © Pia Kujanpää

24.6. © Pia Kujanpää

♥ 24.6. © Pia Kujanpää

14.8.2017

Tasapainottelua ilman jalustimia

Ennen kun Dalia kesäkuussa meni viikoksi laitumelle, oli meillä jo jonkin aikaa mennyt todella hyvin. Viikon loman jälkeen samaa fiilistä ei tuntunut millään löytyvän sileälle ja sekös pisti ärsyttämään. Ensimmäisellä treeniviikolla hypättiin rata- ja maastoesteitä, mentiin kuolaimettomilla ja sen lisäksi oltiin CR-kurssilla, josta olenkin jo kirjoitellut. Etenkin toisena kurssipäivänä oli hankaluuksia, kun jouduin vaatimaan hevoselta ja itseltäni enemmän. Sileän treenissä tunnuttiin molemmat olevan ihan jäissä.

Kurssin jälkeen yritin keskittyä istuntaani, tuntumaan ja ohjaspituuteen sekä vinouteen aikaisempaa enemmän. Sain paljon ratsastuskuvia itsestäni ja tiirailin niitä silmä kovana, parannettavia kohtia etsien. Oli iloinen yllätys, että hevonen oli oikeastaan tosi hyvän näköinen, oli se sitten tuntunut miltä tahansa selkään. Oma istunta sen sijaan näytti ihan kivalta, mutta jotenkin jännittyneeltä. Kiinnitin asiaan huomiota myös ratsailla ja huomasin, että minun oli todella hankalaa saada alavartalo rennoksi, jolloin hevonen reagoi siihen kipittämällä. Askellajeja on vaikeaa ratsastaa auki ja lennokkaiksi puristavalla istunnalla. Keskityin alavartalooni yhä enemmän, mutta jostain syystä rentouttaminen oli todella hankalaa ja asian jatkuva ajatteleminen vei huomiota muista asioista ja paketti tuntui hajoavan käsiin.

Postauksen kuvat 9.7., kun meni todella hyvin! | © Merikke



Yhtenä päivänä hermostuin omalle osaamattomuudelleni ja nakkasin kesken tunnin jalustimet menemään. Ja sieltähän se avain lennokkaampaan liikkumiseen löytyikin. Vihdoin sain lantioni käännettyä oikein päin alle, niin että istuin istuinluiden päällä ja sain alavartaloni rennommaksi. Sain vatsalihakset aktivoitua ja oman vartaloni tuettua kunnolla - hevosen liikkeiden myötääminen helpottui kertaheitolla. Seuraavana päivänä kokeilin aloittaa normaalisti jalustinten kanssa, mutta päädyin lähes heti ottamaan ne pois. Tukeuduin niihin automaattisesti liikaa, jolloin jalka ja lantio jännittyivät, hevosen liike lukkiutui ja kaikki tuntui yksinkertaisesti todella vaikealta. 

Ilman jalustimia myös oma vinouteni korostui, sillä ilman jatkuvaa tukea jouduin kannattelemaan itse oman kehoni ja suoristamaan kylkeni. Aluksi se oli todella hankalaa ja etenkin laukassa tuntui siltä kuin olisi kaatunut sisäänpäin. Itsensä suoristaminen tuntui vain pahentavan tilannetta ja tasapaino heitti kuperkeikkaa. Muutaman päivän sinnikkään treenin avulla tehtiin kuitenkin jo laukkavoltteja niin, että minä istuin suorassa ja näytin hevoselle suuntaa vaan kiertämällä ylävartaloani voltin suuntaisesti sen sijaan, että olisin kallistunut sisälle. Dalian ratsastettavuus tuntui paranevan muutaman päivän aikana ihan huimasti ja se kantoi itseään päivä päivältä paremmin. Yhtenä päivänä tehtiin volttitehtävää kaikissa askellajeissa siten, että minä ratsastin pelkästään istunnalla ja pääsin jatkuvasti myötäämään, ja siitä huolimatta hevonen jatkoi työntekoa. Fiilis oli ihan mieletön! 

Sen jälkeen Dalia olikin enää muutaman päivän kotona ja lähti sitten takaisin laitumelle viettämään ansaittua lomaa. Nyt se on ollut takaisin treenissä tasan kaksi viikkoa ja painitaan taas saman ongelman parissa. Satulassa on jalustinten kera hankala olla ja joskus myös ilman niitä on vaikeuksia. Istunta on vähän ruosteessa, mutta mikä eniten tässä estää, on oma pää. Nyt syyskisakauden koitokset odottavat ja ajatukset pyörivät liikaa tulevien kisojen ympärillä ja keskittyminen itse ratsastukseen tuntuu olevan hankalaa. Noh, ehkäpä se tästä pian lähtisi rullaamaan. Heinäkuun onnistumiset antavat voimaa ja toivoa tuleviin treeneihin. Vaikka nyt tuntuukin siltä, että junnataan paikallaan, uskon, että parempaa on tulossa! Kaikkeahan ei voi korjata kerralla! :)