31.10.2018

ImRan kilpailuviikonloppu

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna ahkeroitiin Provincia-tallilla ImRan järjestämissä 1-tason kisoissa sekä esteillä että valkoisten aitojen sisällä. Kuten viimeisimmässä postauksessani kirjoittelin, oli meillä syyskuun alun jälkeen ilmennyt muutamia ongelmia, joita korjailtiin yksi toisensa perään. Kilpailuharjoitukset kouluratsastuksen osalta peruin, sillä juuri niiden aikoihin olimme ihan täysin keskeneräisessä vaiheessa ja oma olo ratsailla ei ollut itsevarma. Varsinaisen kilpailuviikonlopun lähestyessä kuitenkin tuntui siltä, että ongelmat lähtivät ratkeamaan ja myös oma tunne parani ja varmuus tekemiseen lisääntyi.

Kisoja edeltävä viikko otettiin melko rauhallisissa merkeissä torstain tehopäivää lukuunottamatta. Oltiin silloin sekä koulu- että estevalmennuksessa peräjälkeen. Koulutunnilla tehtiin HeA:n asiat läpi ja päästiin vihdoin korjaamaan myös hevosta, kun mun oma kroppa alkoi vihdoin ja viimein kaikkien ongelmien jälkeen olla hallussa. Saatiin tosi hyviä pätkiä ja tunnista jäi aidosti onnistunut ja onnellinen fiilis! Estetunnin alku otettiin ihan rauhassa, kun heppa oli kuitenkin jo verrytelty kunnolla ja keskityttiin enempi hyppyihin. Mutta kyllä vaan huomasi, että oli menty vähän dressagea alle, kun oli alla niin kevyt ja kuuliainen hevonen. Saatiin myös esteillä hyvä flow päälle ja heppa oli ihan super! <3

Tehopäivän jälkeinen perjantai eli kisoja edeltävä päivä otettiinkin sitten ihan iisisti, jotta jaksamista riittäisi vielä viikonlopulle. Kävin nopeasti kentällä tekemässä helpon A:n asiat läpi ja jälleen oli alla ihanan kevyt heppa, ai että! Puolen tunnin jälkeen oltiin jo ihan valmiita lopettamaan ja käytiin vielä lopuksi lyhykäisellä kävelylenkillä kaverin kanssa. Fiilis kisaviikonloppua ajatellen oli onnistuneiden viimeistelytreenien jäljiltä odottava ja innostunut!

Estekisapäivä valkeni ja tallille suuntasin hyvissä ajoin. Meidän #teamlänsiranta edusti kisoissa isolla kokoonpanolla ja teki paljon hyviä suorituksia. Myös omaan suoritukseeni ja hevoseen sain olla enemmän kuin tyytyväinen. Mentiin tuttu ja turvallinen 70-80cm luokka. Verkassa hevonen oli ihan jees ja myös radalla se oli kuuliainen ja toimiva. Sain laukan ratsastettua aika hyväksi ja rata oli sujuva. Jopa niin sujuva, että lopuksi yllätin itsenikin tekemällä ihan vakavasti otettavan uusintaratsastuksen pienemmillä teillä. Uskalsin ekaa kertaa pitkään aikaan ottaa uusinnassa riskin ja ratsastaa aikaa vastaan, ja uusinta oli kuin olikin tosi sujuva. Vitsi, miten hieno fiilis sen jälkeen olikaan. Maailman mahtavin heppa! Vau! Meidän lopullinen sijoitus oli 5/12 eli ihan ei ruseteille ylletty, mutta kisoista jäi itsevarma ja hyvä fiilis meille molemmille ja se oli kaikkein tärkeintä!

Meidän #teamlänsiranta -porukkaa estekisoissa ♥ | © Arja

Vauhdikkaan estekisapäivän jälkeen ahkeroitiin seuraavana päivänä kouluaitojen sisällä. Dalia aiheutti mulle ennen kisapaikalle lähtöä vähän ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun se turvotteli molempia poskiaan. Mittasin lämmön useampaan kertaan (se oli normaali) ja soittelin jo paniikissa omistajalle ja valmentajalle ja lähettelin kuvia. Päädyttiin yhdessä siihen, että lämmön ollessa normaali, menen kisapaikalle ja jos hevonen tuntuu kipeältä, niin perun lähdöt. Ehdittiin kisapaikalle onneksi ajoissa, vaikka vähän meinasi tulla turhan kiire. Kysäisin perillä vielä mielipidettä tutulta hevosihmiseltä, joka oli yhtenä järjestäjänä kisoissa. Hän sanoi samaa: mene verkkaan ja kokeile miltä hevonen tuntuu, jos se tuntuu kipeältä tai on haluton, voi lähdöt viel perua. Veikattiin turvotuksen syyksi allergista reaktiota, sillä se oli noussut äkillisesti, eikä sille löytynyt muuta järkeenkäyvää syytä. Kaikeksi onneksi Dalia oli tosi pirteän oloinen jo matkalla ja kisapaikallakin vaikutti ihan omalta itseltään. Olin tosi huojentunut.

Ratsastettavuudeltaan Dalia oli normaalin oloinen ja uskalsin startata. HeB:ssä otin vähän turhan varovaisen otteen ja jätin hevosen vähän turhan löysäksi. Mutta positiivista oli se, että mulla pysyi ajatus kasassa ja saatiin tehtyä ehjä rata. Tunne radasta oli aika hyvä. HeA oli jo paljon parempi ja terävämpi. Raviosuus oli edelleen aavistuksen liian löysä, mutta tiesinkin jo etukäteen, että se ei ollut meidän vahvuus. Laukkaohjelma puolestaan oli tosi hyvä! Alku- ja lopputervehdyksissä pienet stiplut (laukasta pysähdykseen), kun neiti-hevonen halusi vähän ennakoida ja luuli tietävänsä mihin pisteeseen pysähdykset tulee ;) Niitä lukuunottamatta ehjä ja siisti rata.

Helpon A:n jälkeen mulla oli ihan superhyvä fiilis. Etenkin, kun muutamaa tuntia aikaisemmin olin huolissani hevosen terveydestä, enkä ollut varma uskallanko lähteä koko kisoihin. Onneksi huoli osoittautui tällä kertaa turhaksi. Dalia suoritti ihan mielettömän hyvin ja etenkin nyt, kun oltiin useampi viikko painittu ihan perusasioiden kanssa, niin nämä radat tuntuivat isolta voitolta meille. Valitettavasti se tunne ei välittynyt tuomarinpöydän toiselle puolelle, vaan molemmista radoista käteen jäi onnettomat 57% ja risat. Tältä samaiselta tuomarilta olemme aikaisemminkin saaneet niukahkosti pisteitä, joten vähäiset prosentit eivät sinänsä yllättäneet, mutta kyllähän ne silti vähän harmittivat. Onneksi kuitenkin itse tiedän, minkä tason suoritus tehtiin omaan osaamiseemme nähden ja miten hienosti saimme edeltävien viikkojen ongelmat piilotettua. Ja tiedämpä myös sen, että mulle Dalia on aina se maailman hienoin, pisteistä viis ♥

Meidän kisalookit.. ♥

25.9.2018

Paistaa se aurinko välillä risukasaankin

Reilu viikko sitten kirjoittamassani postauksessa, (jonka tosin julkaisin vasta muutama päivä sitten), käytiin paikoin synkissäkin tunnelmissa. Lyhyesti: lähdettiin muuttamaan mun istunnassa yhtä asiaa, joka sitten lopulta poiki myös monta muuta pientä ongelmaa. Niistä kietoutui lopulta yhteen sellainen vyyhti, että en sen selvittäminen omin neuvoin tuntui ajoittain sulalta mahdottomuudelta. Kun silloin kirjoitin, että otettiin kolme askelta taakse, se todella tuntui siltä. Viime viikolla puolestaan on tuntunut siltä, että ollaan harpottu edestakaisin. Jossain asiassa eteen-, toisessa taaksepäin. 

Myös keväällä meillä oli myös paljon tasapainottelua vaikeuksien ja onnistumisten keskellä... Muistan tämän valmennuksen jälkeisen epätoivon fiiliksen edelleen hyvin :D © Keri


Viikko sitten sunnuntaina päästiin kouluvalmennukseen, mikä oli siihen neuvottomuuden tunteeseen suurin mahdollinen pelastus. Pääsin vihdoin ja viimein purkamaan ajatuksiani valmentajalle ja mikä parasta, joku katsoi mun perään ja kertoi teenkö mä oikein vai väärin. Siinä oli omat ajatukset jo niin solmussa, että tarvittiin joku ulkopuolinen avaamaan sitä pakettia mun kanssa. Ja sain kuin sainkin valmennuksesta irti paljon asioita. Kuten olin itsekin todennut, niin nyt myös valmentaja huomasi kuinka hidas hevonen oli pohkeelle. Toki siihen suurin syy istui satulassa, mutta pääsin vihdoin kysymään neuvoa siihen, mitä mun pitäisi asialle tehdä. Jalat uudessa hienossa asennossaan tuntuivat yhtä joustavilta kuin puupalikat, joten mun oli vaikeaa saada mitään aikaiseksi. Korjattiin mun ylävartaloa ja lantiota pystympään ja kunhan sain muun kropan toimimaan, myös jalat rentoutuivat ja asettuivat oikeille paikoilleen ja pääsin käyttämään niitä sujuvammin. Silti hevonen tuntui yhä edelleenkin liian hitaalta. Silloin valmentaja sanoi jotain, mikä sai mun lampun syttymään: "Tarkoitushan ei missään nimessä ole poistaa kannuksen tuomaa apua. Kannusta saa ja täytyy käyttää, kun tarve vaatii, mutta tarkoituksena on ollut vain saada ylimääräinen tai tarkoitukseton kannuksella "tökkiminen" pois". No joo, aivan. Mitä hyötyä siitä kannuksesta olisi, jos sitä ei saisi käyttää ollenkaan..? Itsestäänselvää, mutta silti tarvittiin joku sanomaan se mulle.

Viikon verran ratsastamista "uudessa asennossa" oli siis tuonut meihin muutoksia. Oma jalka alkoi löytää jo aika hyvin omaa paikkaansa, mutta jouduin myös välillä käyttämään kannusta ja sen jälkeen palauttamaan jalan takaisin oikealle paikalleen. Sain jalat jo hallittua niin, että kannus ei vahingossa päässyt osumaan hevosen kylkeen. Eli edistystä oli kuin olikin tapahtunut!! 

No, viikon verran ratsastamista "puujaloilla" oli toki muuttanut myös muita asioita. Hevonen oli tullut hitaaksi jalan avuille. Se oli siis päässyt vähän hitaaksi kyljistään, eikä siten ollut kovin taipuisa. Tunnin teemaksi muodostui siis kylkien pehmittäminen ja sitä kautta koko hevosen notkistaminen väistöjen avulla. Tehtiin väistöjä kaikissa askellajeissa ja mun tärkein tehtävä oli istua pystyssä, pitää huolta tahdista ja varoa päästämästä hevosta pitkäksi ja hitaaksi. Väistöissä oli tärkeää säilyttää rytmi ja ponnekkuus ja välillä mun piti muistutella kannuksella. Harjoitutettiin siis sekä hevosta että mun jalkoja samanaikaisesti. Ihan loistavaa! No, fiilis nyt ei ehkä ollut ihan niin loistava, mutta hommiin jouduttiin ja hiki tuli. Pääasia oli kuitenkin se, että valmennuksesta ei jouduttu missään tapauksessa lähtemään tyhjin käsin, vaan saatiin paljon uusia työkaluja jatkoon!

Väistötreeniä kesäkuussa! © Anniina K


Maanantaista tuli jälleen lepo- eli maastopäivä, mutta tiistaina suunnattiin katse määrätietoisesti kohti kenttää. Vedettiin läpi tosi samantyylinen treeni kuin sunnuntaina eli väistöjä kaikissa askellajeissa. Kaiken kaikkiaan itse väistöt sujuivat ihan kohtuullisesti. Tahti oli välillä vaikea saada säilymään, mutta silti suurimmaksi ongelmaksi osoittautui se, että yritin välttää hevosen ennakointia ja säilyttää rehellisen suoruuden ennen väistöön lähtemistä. Välillä hankaluuksia oli myös tuntuman kanssa, mikä myös sunnuntaina jo huomattiin, mutta se jäi silloin vähän muiden asioiden jalkoihin ja päästiin vain nopeasti käymään sitä läpi ihan tunnin lopuksi. Mutta tosiaan jalan käyttämättömyydellä oli iso osuus myös siihen, että hevosen oli vaikeaa tulla rehellisesti pyöreäksi, jolloin se jäi edestä helposti tyhjäksi tai vastaavasti jäi riuhtomaan ohjaa vastaan. Tämä oli mulle itselleni tosi yllättävä juttu, sillä Dalia on tässä viime aikoina ollut kaiken kaikkiaan tosi hyvä edestä, joten tällainen ongelma vähän latisti tunnelmaa. Ei nyt itsenäisestikään päästy siihen paljoa paneutumaan, sillä tehtiin ennen kaikkea niitä väistöjä ja notkisteltiin kylkiä.

Keskiviikkona jatkettiin vielä kerran samalla teemalla, mutta nyt jätin ravin kokonaan pois ja keskityin enemmän käyntiin ja laukkaan. Pikkuhiljaa alkoi jo tuntua ihan hyvältä ja hevonenkin teki väistöt jo paljon paremmin. Kyljet alkoivat pehmetä ja myös tuntuma-asiaan päästiin nyt paremmin paneutumaan. Tuli paljon hyviä pätkiä ja oikealle Dalia tuntui jo ihan kelvolta, mutta silti oli vielä paljon vaikeuksiakin. Vaikeudet tukeutumisen kanssa lannistivat jälleen tunnelmaa, vaikka itse väistöt sujuivatkin jo ihan kivasti. Mutta oltiin selvästi menossa jo parempaan päin!

Torstaina tuuletettiin päätä koulukiemuroista estevalmennuksen merkeissä ja perjantaina maastossa. Se oli erittäin tervetullut pieni tauko ja rentoutuminen tähän kohtaan ja lauantaina meninkin jo ihan alkujaan eri fiiliksellä kentälle. Ei keskitytty enää pelkkiin väistöihin ja tein ihan tosi huolellisen alkuverryttelyn, minkä jälkeen lähdin rennoin fiiliksin tekemään kouluratojen osia. Keskityin nyt erittäin huolella tuntumaan ja tukeutumiseen, enkä antanut meidän livetä siitä. Ratsastin jalalla kohti kättä kuin viimeistä päivää ja sain kuin sainkin kroppani tottelemaan. Myös hevonen parani ja pyöristyi ja olo oli ihan mielettömän hyvä! Saatiin tosi paljon onnistumisia ja pienet vaikeudet eivät saaneet mua enää samalla tavalla nujerrettua kuin aikaisempina päivinä oli tuntunut. Vaikka nytkin oli paljon korjattavaa, niin silti jäi hyvä fiilis ja se oli mulle kaikkein tärkeintä! ♥

© Anniina K


Nyt jo useamman viikon kestänyt vaikeuksien putki on välillä tuntunut uuvuttavalta, mutta jostain vaan olen kerta toisensa jälkeen jaksanut kaivaa sen sinnikkyyden esille. Ongelmia on tuntunut tupsahtelevan esille kuin sieniä sateella, mutta siitäkin huolimatta ollaan yritetty voittaa itsemme.  Mä en henkilökohtaisesti tykkää negatiivisesta ajattelutavasta ja olen sitä mieltä, että se ei pitkällä aikavälillä vie eteenpäin, eikä kehitä, mutta kai sitä on joskus ryvettävä siellä itsesäälissä ja käytävä kaikki mahdolliset tunteet läpi, että jaksaa taas nousta ylös vahvempana. Mun on vaikeaa keskittyä onnistumisiin, jos moni muu asia on pielessä. Siksi tämä kirjoittaminen on loistava tapa purkaa ajatuksia. Tässä en voi sivuuttaa onnistumisia, kun analysoin tapahtunutta. Asiat saavat perspektiivin, eivätkä ongelmat ehkä tunnukaan enää niin suurilta! Toki onnistumisen tunteita tarvitaan ja siinä suhteessa lauantain ratsastus antoi mulle paljon voimaa ja jaksamista jatkaa tästä eteenpäin. Nyt, kun tätä kulunutta viikkoa tutkailee uusin silmin tässä "puhtaalla paperilla", niin ollaanhan me saatu aikaiseksi paljonkin hyvää! Pienetkin onnistumiset ovat eteenpäin ja paljon kaivatut onnistumisen ja ilon tunteet tekevät hyvää itsetunnolle. Kyllä se aurinko välillä risukasaankin paistaa! ♥

22.9.2018

Aikalisä

Kirjoitettu viikko sitten lauantaina 15.9., joten aikasuhteet ovat sen mukaisia


Kuvituksena toimivat ihanan Meriken ottamat kuvat huhtikuulta! 


Viime viikon sunnuntaina oltiin kouluvalmennuksessa ja tarkoituksena oli vähän käydä läpi HeA:1-rataa meidän tämän viikon koulurataharjoituksia varten, mutta tunnin teema vaihtuikin lennosta istuntaharjoituksiksi. Mun jalat kiertyvät herkästi ulospäin, mikä aiheuttaa sen, että käytän helposti kantapäätä. Kannukset jalassa jalan kiertyminen korostuu, sillä silloin kannus osuu välillä tahattomasti hevosen kylkeen. Jalkojen kiertyminen on minulla osittain kiinni omasta fysiikasta, osittain totutusta tavasta, jolloin sen korjaaminen vaatii paljon sekä ajatustyötä että toistoja, jotta kroppaa totuttautuu uuteen, "epäluonnolliseen" asentoon. 

Korjatessani jalkoja uuteen asentoon, myös muu kroppa reagoi voimakkaaseen muutokseen. Uutta asentoa hakiessani painopisteiden sekä jännityksen ja rentouden hallinta meni ihan uusiksi ja oikean asennon löytyminen ja vartalon eri osien samanaikainen hallitseminen oli erittäin vaivalloista, ellei jopa mahdotonta. (Valmentajan sanoin: energia yrittää päästä jostain muusta paikasta ulos, kun se ei enää pääse sinne, missä se on ennen ollut). Könötin milloin missäkin asennossa, mikä luonnollisestikin vaikutti hevoseen ja sen liikkumiseen. Saatiin me tunnin aikana paljon hyviäkin pätkiä aikaiseksi, mutta oma keskittyminen meni niin täysin omaan istuntaan ja siihen, kuinka monta liikkuvaa osaa ihmisen vartalossa voikaan olla, että muistikuvat tunnin etenemisestä ovat melko hatarat.

Sain tunnilta kotiläksyksi harjoitella jalan paikkaa ja totuttaa kroppaa uusiin asentoihin. Muutaman kerran olen ehtinyt harjoittelemaan itsekseni ja vaikeaa on edelleenkin ollut. Olen todennut paljon samoja asioita kuin sunnuntainakin, esimerkiksi sen, että vasen jalkani on oikeaa vahvempi ja paremmin hallinnassa, mikä sinänsä on yllättävää, sillä oikea puoleni on normaalisti vasenta tehokkaampi, mutta tässä mennään nyt päinvastoin. Sen lisäksi hevonen on tuntunut todella hitaalta pohkeelle, mikä tosin johtuu ihan siitä, että omat jalkani eivät ole täysin hallinnassa ja yrittäessäni tukeutua, jalkani saattavatkin jännittyä liikaa ja sillä tavalla hidastaa hevosta.



Tiistaina ratsastin Dalian kentällä ja ajattelin ihan pitkän kaavan mukaan keskittyä vain ja ainoastaan jalkoihini (ja muuhun kroppaan) ja olla tekemättä sen kummempia tehtäviä. Kunhan edes kaikki askellajit saisin vedettyä läpi. No joo, siinä onnistuttiin olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Mitään katastrofaalista ei tapahtunut, mutta tunne selkään oli rehellisesti sanottuna aika hirveä. Oma kroppa tuntui ihan hallitsemattomalta kasalta epämäääräisiä raajoja ja hevosen hallitseminen siinä sopassa vain kaukaiselta unelmalta. Silloin tosin ei vielä hymy ihan täysin hyytynyt, vaan vähän naureskellen valittelin tallikavereille, että olen unohtanut miten hevosen selässä istutaan. 

Keskiviikkona annoin meidän levätä ja käytiin maastolenkillä. Torstaina meillä oli estetunti ja siellä homma eskaloituikin. Pitkät työviikot takana, vaikea asia ja viisi ratsukkoa samassa paikassa, joten minä yksityistunteihin tottuneena tunsin oloni melko yksinäiseksi ongelmieni kanssa. Alkutunti ei sujunut ollenkaan. Lopputunnista annoin istunnan palata lähemmäs vanhaa ja saatiin onnistunut rata tehtyä. Siihen lopetettiin, mutta silti koko homma harmitti. Sen päivän sekä tiistain ongelmat ja epäonnistumiset kasautuivat ja kietoutuivat yhteen. Pitkästä aikaa tuntui siltä, että nyt tiputaan korkealta ja kovaa - mitään en enää osaa. En ainakaan istua. 

En normaalisti tykkää ajatuksesta, että luovuttaisin, mutta nyt tarvitsin aikalisän. Päädyin perumaan koulurataharjoitukset lauantailta. Olen itse juuri tällä hetkellä niin täysin keskellä prosessia, että en tunne olani millään tavalla varmaksi hevosen selässä. Vaikka ne olisivatkin olleet pelkät harjoitukset, tarvitsin pienen tauon kisojen miettimisestä. Peruminen oli hyvä päätös ja perjantaina rauhallisuuden tunne välittyi selkään asti, sillä pystyin ihan rehellisesti keskittymään istuntaani ilman mitään paineita. Kisat tai kisaharjoitukset eivät hengittäneet niskaan ja sain rauhassa korjata asioita ilman minkäänlaista kiireen tunnetta. Annoin itseni epäonnistua, annoin itselleni aikaa löytää jalkoihin oikean asennon ja rentouden, muuhun kroppaan rauhan. Löysin itsestäni lisää vinuoksia, mutta annoin itseni etsiä uutta asentoa rauhassa. Annoin hevosen kulkea vähän pitkänä ja matalana, tärkeintä oli, että sekin pystyi rentoutumaan ja ottamaan apuja vastaan. Sain myös pätkittäin vatsalihakset oikealla tavalla töihin ja pääsin oikeasti istumaan hevosen liikkeissä, jalat oikeassa paikassa ja rentona. Tunne oli ennen kaikkea helpottunut.

Vaikka olemme ottaneet ehkä kolme askelta taaksepäin tässä viikon aikana, on muistettava, että uusien asioiden oppiminen vie aikaa. Jos nyt pitkäjänteisesti keskityn tähän, ovat jalkani jonain päivänä oikeammassa asennossa. Kehitys ei koskaan ole suoraviivaista, vaan joskus rymistään alamäkeä alas. Mutta sen on tapahduttava, jotta sieltä voi taas kiivetä takaisin ylös. Kyllä mä siltikin jaksan uskoa, että tämä tästä pian taas iloksi muuttuu! 

19.9.2018

Ei Roomaakaan rakennettu viikossa

Kuten minun hevostouhujani pidempään seuranneet ehkä muistavatkin, on minulla ollut varsin värikäs historia esteratsastuksen suhteen. Nuorempana olin ihan vannoutunut esteratsastaja, kunnes noin pari vuotta sitten siihen tuli täysi stoppi, kun oma pää ei enää ollenkaan kestänyt etenemisen ja esteiden korottamisen tuomia paineita. Se johti hieman pidempään taukoon, joka loppui viime vuoden keväällä. Siitä lähtien olen hyppinyt epäsäännöllisesti sekä treeneissä että kisoissa, mutta nyt tämän syyskauden käynnistyttyä olen pikkuhiljaa palannut takaisin säännöllisten estetreenien pariin. Missään nimessä siitä ei kuitenkaan ole tulossa minun ykköslajiani, siihen eivät edelleenkään omat henkiset rahkeet riitä, mutta olen mahduttanut meidän viikko-ohjelmaamme vakiopaikan yhdellä estetunnilla. Tarkoituksena on vaihtelun vuoksi treenata viikoittain ja käydä mahdollisuuksien mukaan myös kilpailuissa hyppäämässä muutamia ratoja. Varsinaisia kilpailullisia tavoitteita minulla ei esteiden suhteen kuitenkaan ole, mennään hyvänmielenkorkeuksilla, tavoitteena vain hyvä fiilis molemmille! :) 

Päätähuimaavien paineiden kanssa painineena, pieni pelko ja jännitys saattaa yllättää äkkiarvaamatta ihan kummallisissakin tilanteissa - ja se tuo haasteita. Epävarmuus tarttuu herkästi myös hevoseen ja se reagoi voimakkaasti jo pieneenkin epäröintiin. Tähän yhtälöön vaaditaan valmentajalta kärsivällisyyttä ja ymmärrystä, sillä eteneminen ei välttämättä aina ole kovin suoraviivaista. Välillä rimakauhu iskee ja silloin on parempi olla pakottamatta itseään liikaa. Estepelosta irti pääseminen on pitkäaikainen projekti, joka ainakin omalla kohdallani jatkuu yhä edelleenkin ja vaatii paljon periksiantamattomuutta ja kärsivällisyyttä. Siinä suhteessa voin hyvillä mielin taputtaa itseäni selkään: olen jaksanut tehdä töitä sen eteen ja siitä olen ylpeä. Toki edelleen välillä tulee huonoja päiviä, jolloin jännitys ottaa vallan, mutta onneksi niitä on nykyään yhä harvemmin ja useimmiten pystyn jo nauttimaan hyppäämisestä! 

Huikeita onnistumisia! ♥ | © Pia Kujanpää 6.9.


Hevosten laidunloman ajan meillä oli luonnollisestikin taukoa hyppäämisestä, sillä kesäpaikassa ei ole kenttää, eikä muutenkaan hyppäämiseen (tai ylipäätään kunnon treeniin) soveltuvaa pohjaa, joten siellä vietettiin rento maastoiluloma! Ensimmäisen kerran hyppäämään päästiin vähän ennen elokuun puoliväliä, sillä tähtäimessä olivat Solbackan estekisat, jotka silloin kummittelivat vain vajaan viikon päässä. Alkuverryttely sujui ihan tosi hyvin, mutta hyppääminen puolestaan aiheutti pientä jännitystä vatsanpohjassa pitkän tauon jäljiltä. Silloin meillä oli kuitenkin kaiken kaikkiaan aika kivaa! Mentiin oman tasoistamme rataa ja ajattelin vielä optimistisesti, että mentäisiin kisoissakin tuttu ja turvallinen 80cm. 

Muutama päivä ennen kisoja tehtiin viimeistelytreeni, jossa asiat menivätkin sitten vähän eri tavalla kuin oli suunniteltu. Alkuverryttely sujui oikein hyvin ja niin myös ensimmäiset hypyt. Pian ratatehtäviä aloitellessamme, Dalia kuitenkin kielsi aivan yllättäen pienelle pystylle - kaksi kertaa peräjälkeen. Siitä kuitenkin päästiin yli ja jatkettiin normaalisti ratatehtäviin, jotka sujuivat ihan hyvin. Kuitenkin seuraavalla radalla, kun esteitä korotettiin, iski rimakauhu ihan tyhjästä. Multa loppui itseluottamus ihan kokonaan ja otettiin taas muutama stoppi, jotka tällä kertaa menivät ihan täysin mun omaan piikkiin. Jostain vanhat epävarmuudet puskivat päälle ja saivat mut jäätymään ihan totaalisesti. Halusin, että esteitä lasketaan. Välissä muut hyppäsivät ja mä pääsin tasaamaan hengitystä ja rauhoittumaan. Lopuksi tultiin vielä 70cm rata ihan sujuvasti ja onneksi tultiin, sillä siitä jäi päällimmäiseksi ihan hyvä fiilis. Kesken tunnin olo oli vielä aika epätoivoinen, mutta siitä se sitten vähän parani. Peruin Solbackan kasikympin. Tärkeintä on kerätä itsevarmuus takaisin pienillä korkeuksilla, jotta voitaisiin välttää suuremmat vahingot. Hiljaa hyvää tulee, ei meillä kiire ole. 

Solbackaan kuitenkin mentiin. Hypättiin hyvänmielenluokka 60-70cm ja kotiintuomisiksi saatiin punavalkoinen clear round -ruusuke, joka nyt koristaa mun työpöytääni kotona. Siinä se on muistuttamassa mua siitä, että koskaan ei saa luovuttaa. Mulle se toimii eräänlaisena symbolina siitä, että vaikka kamppailu estepelkoa ja jännitystä vastaan jatkuu edelleen, ollaan jo voiton puolella! 

Clear round -rusetti, jonka merkitys oli suurempi kuin pelkkä rusetti ♥ | © Anniina Katajala


Kisojen jälkeen pidettiin pieni hengähdystauko - parin viikon breikki esteiden parista ja sitten elokuun viimeisenä torstaina aloitettiin meidän vakituisella estevalkkupaikalla. Koska edeltävä kerta oli mennyt niin kuin olikin, niin odotukset eivät olleet mulla korkealla. Olin kuitenkin takonut itselleni tauon aikana päähän sen, mitä valmentaja oli mulle jo jonkin aikaa yrittänyt hokea: kasikymppikin on periaatteessa vielä niin pieni, että sen pääsee yli vaikka silmät kiinni. Mun piti lopettaa täydellisistä ponnistuspaikoista stressaaminen ja luottaa siihen, että hevonen pystyy hyppäämään välillä myös jostain muualtakin kuin optimaalisimmasta mahdollisesta paikasta. Alkuverryttely sujui hyvin ja vaikka ensimmäisten hyppyjen aikana meinasikin pelko hiipiä persuksiin, niin ei siihen tarvittu kuin muutama onnistuminen, että aloin rentoutumaan. Homma rullasi hyvin ja lopulta tultiikin sujuvasti 80cm rataa ja lopuksi yksittäisenä 90cm. Kun puomi nousi ysikymppiin, olin ensin sitä mieltä, että meidän valmentaja on hullu, mutta voi vitsi, miten loistinkaan kuin naantalin aurinko, kun ylitettiin se ongelmitta. Koko tunnin aikana tuli vain yksi stoppi ja siitä huolimatta pystyin ratsastamaan radan loppuun. Ehkä pieni juttu jollekulle, mutta iso juttu meille! 

Sen jälkeen saatiin myös muutama muu valtava onnistuminen. Syyskuun ensimmäisenä päivänä hypättiin kisarataharjoituksissa naapuritallilla, Provincialla, 70-80cm luokka. Silloin meillä oli tosi hyvä päivä, sillä sekä verryttely että itse rata sujuivat hyvin ja virheettä. Suurin onnistuminen oli kuitenkin se, että mua ei jännittänyt! Tuomariltakin saatiin positiivista palautetta tasaisuudesta, tasapainoisuudesta sekä eleettömän ja rauhallisen näköisestä ratsastuksesta. En olisi voinut olla tyytyväisempi! Puokan harjoitusten jälkeen hypättiin kotona valmennuksessa jo 90cm ratana. Silloinkin poistuin tunnilta hymy korvissa. Päivän suurin onnistuminen ei kuitenkaan ollut itse onnistunut rata, vaan se, kun lopputunnista tulleen kiellon jälkeen jatkoin ratsastamista ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja sanoin ihan itse, että "mä tuun vielä, ei tää tähän jää". Ja sitten onnistuttiin! Ai vitsit, miten mieletön fiilis! 

Meidän iloinen Team Länsiranta -porukka lähes koko kokonaisuudessaan Provincialla 1.9. ♥ © Nellin äiti
Videolta napattu kuva, mutta tässä se ensimmäinen ysikymppi pitkiin aikoihin! Huh! Videoinnista kiitos Annulle ♥

Tämä kuva itsessään ei ole onnistuminen, mutta se, mitä sen jälkeen tapahtui, oli: jatkoin ratsastamista vielä sisukkaammin ja yli päästiin! © Pia Kujanpää 6.9.

Lentsikka-Päli ♥ | © Pia Kujanpää 6.9.

Vaikka edelleenkin kaivataan molemmat, sekä minä että hevonen, vähän lisää itsevarmuutta, niin uskon, että se paranee, mitä enemmän päästään nyt hyppäämään. Ollaan päästy hyvään vauhtiin, mutta tärkeää on se, että pysyn nöyränä ja pidän aina mielessä, etten lähde ahnehtimaan liikaa. Tokihan se on valmentaja, joka arvioi, kuinka korkealle puomit voi nostaa, mutta olen myös antanut itselleni luvan pysytellä mukavuusalueella silloin, jos oma tunne on huono. Melkoista vuoristorataa tämä esteratsastus on meillä ollut, mutta tällä hetkellä näyttää ihan valoisalta. Olen ylpeä jo pienistä edistysaskelista ja annan meille aikaa! Takapakkeja voi tulla, mutta niistä päästään lopulta aina yli! 

15.9.2018

Huikeiden onnistumisten elokuu

Elokuu alkoi muutamalla leiripäivällä, joiden aikana en itse ratsastanut ollenkaan. Ennen leiriviikkoa olin ehtinyt ratsastaa vain muutaman päivän ja silloinkin aika rennosti, joten halusin pitää pienen "lepotauon" leirin ja kunnon treeniin paluun välillä, jolloin otettiin vielä n. viikon verran ihan rennosti maastoilun ja ilman satulaa höntsäilyn merkeissä. Pikkuhiljaa alettiin kuluttaa kenttää yhä enenevissä määrin ja tehtiin näin ollen melko pehmeä lasku takaisin arkeen. Dalia on ollut koko ajan aivan ihana ratsastaa: tosi kuuliainen ja motivoitunut! Oli ihanaa huomata, että se loman jäljiltä muisti kaikki temput ja teki niitä oikein innokkaasti. Toki kesämaha toi omat haasteensa, mutta kaiken kaikkiaan Dalia teki mielellään ja jaksoikin oikein hyvin!

9.8. ♥ © Iina


Puolivälissä elokuuta koitti kauan odotettu, kauden ensimmäinen kouluvalkku eli virallinen paluu takaisin treeniarkeen. Silloin keskityttiin ihan vain hyviin askellajeihin ja niiden säätelyyn. Sen lisäksi korjailtiin mun kroppaa kesäloman jäljiltä. Tarkkaan syyniin pääsivät mun, ah niin ihana ainainen ongelmakohtani: kädet. Mulla on itselläni jonkin verran kropassa vinouksia, jotka luonnollisestikin ovat tarttuneet hevoseen ja ollaan niitä pikkuhiljaa yritetty korjailla. Yksi selvimmin havaittavimmista vinouksista löytyy mun käsistä. Oikea käsi työntyy helposti eteen ja vasen tulee taakse ja nimenomaan siinä tilanteessa, kun oikea käsi on ulkokätenä vasemmassa kierroksessa. Silloin ulko-ohjan tukea ei ole olemassa ja hevonen pääsee ulkolavasta karkaamaan minne sattuu. Yritettiin kovasti saada mun käsiä takaisin omille paikoilleen ja sillä tavalla myös hevosta suoristumaan. 

Sen lisäksi, että kädet seikkailivat jälleen omilla teillään, sain myös muistutuksen siitä, kuinka tärkeää on jalalla tukea hevosta. Ongelmat harvoin ovat hevosen päässä tai suussa, vaan yleensä kyljissä, vatsassa ja selässä ja sen vuoksi emme korjaa asioita kädellä, vaan jalalla. Taivuttamiseen ihan oikeasti piti käyttää sitä jalkaa, eikä vaan luulla käyttävänsä. Tästä sain myös valmennuksessa hyvän muistutuksen. 

Seuraavana päivänä jatkoimme samalla teemalla keskenämme ja siitä huolimatta, että Dalia oli hieman väsähtäneen oloinen edeltävän päivän treenin jäljiltä, se oli kuitenkin tuulisesta säästä johtuen vähän säpäkkänä... Eli reagoi voimakkaasti apuihin, mutta kokonaisuus silti jäi vähän löysäksi. Vinouksia korjatessa hevonen tuntuikin ihan makaroonilta ja "huojui" joka suuntaan, kun minulta tuleva tuki tulikin vähän eri tavalla kuin ennen. Sitkeyden ansiosta sain kuin sankin omat kädet hallintaan ja symmetrisiksi (ja myös jalat jotenkuten toimintaan). Kaiken kaikkiaan jäi tosi positiivinen fiilis! Oli ihanaa päästä vihdoin korjaamaan asioita ja oivaltamaan juttuja, jotka ovat olleet hankalia! 

9.8. © Iina

9.8. © Iina


Ensimmäiset "kunnon treenipäivät" sujuivat siis ihan perusasioiden parissa. Sitten ostin Dalialle ihan oman koulusatulan, joka vaikuttaa istuvan hevoselle aika hyvin. Minulle itselleni se ei ole ehkä se ihan optimaalisin, mutta ehkäpä sitten Dalian laihduttua voisin alkaa etsimään laadukkaampaa penkkiä tuon tilalle. Mutta joka tapauksessa, päätin jättää sen testaamisen jälkeen hautumaan seuraavaa valmennusta varten, jotta valmentaja voisi tsekata sen istuvuuden. Ratsastin seuraavaa valmennusta edeltävän päivän ilman satulaa ja alun kankeuden ja hitauden jälkeen Dalia tuli ihan superhyväksi! 

Seuraavan päivän kouluvalmennuksessa sama hyvä flow jatkui ja vielä kotiinkin päästessä hymyilytti! Sain jälleen kerran todistaa, että mun hevonen on kaikkein hienoin ikinä. Tehtiin silloin paljon laukkatyöskentelyä: laukan kokoamista ja keskilaukkaa, vastalaukkaa, vastalaukkavoltteja, laukkasulkua ja vaihtoja käynnin kautta. Paljon asiaa ja tekemistä tuntiin, mutta Dalia oli kertakaikkisesti niin hyvin avuilla ja pyöreänä, että sen kanssa pystyi vaihtamaan tehtävää ihan lennosta. Valmennuksen loppuun tehtiin vielä kirsikaksi kakun päälle meidän ensimmäinen laukanvaihto askeleessa - puhtaasti! Huhhuh! Tunnin alusta asti Dalia oli ihan superhyvä, pehmeä ja miellyttävä ratsastaa ja parani vain loppua kohti. Ihan mieletöntä! Kyllä me valmentajankin kanssa päästiin oikein nostalgisoimaan ja muistelemaan, mistä ollaankaan lähdetty liikkeelle ja miten huimasti ollaankaan kehitytty. Ollaan melkein nollasta lähdetty ja nyt suoritetaan melko sujuvasti vaativan juttuja.. Wow, ihan uskomatonta! Mutta on mulla kyllä parhain treenikumppanikin!

19.8. kouluvalmennus ♥ © Merikke

19.8. kouluvalmennus ♥ © Merikke

19.8. kouluvalmennus ♥ © Merikke

19.8. kouluvalmennus ♥ © Merikke


Sen valmennuksen jälkeen oltiin muutaman kerran kentällä ja ensimmäisellä Dalia oli jälleen tosi pehmeä ja hyvä, mutta seuraavalla ei oikein oma itsensä. Se vastusteli tosi paljon, mutta sain sen kuitenkin loppua kohti aika hyväksi. Sen jälkeen annoin hevoselle "lomaa" kenttätreenistä ja käytiin muutamana päivänä putkeen maastoilemassa. 

Seuraavana sunnuntaina oli jälleen kouluvalmennuksen aika ja siihen olivat lähtökohdat kaikkea muuta kuin hyvät: olin valvonut myöhään kahtena edeltävänä yönä, joten olin aika väsynyt, olin juuri tehnyt aamutallin, hevonen oli ollut kevyellä liikunnalla edeltävät kolme päivää ja kaiken lisäksi taivaalta satoi kaatamalla vettä niskaan. Päätettiin pitää vain puolen tunnin treeni ja mielenkiintoisista lähtöasetelmista huolimatta tehtiin varmaan yksi meidän parhaita valmennuksia. Dalia oli ihan mielettömän hyvä - jälleen! Tehtiin hyvin samantyyppinen treeni kuin edeltävälläkin viikolla eli laukkapainoitteinen. Tehtiin siis temmonvaihteluita, laukkasulkua lävistäjällä ja vastalaukkaa. Tällä kerralla ei kuitenkaan lähdetty laukanvaihtoihin vähäisen ajan vuoksi, vaan jatkettiin sulkutaivutus-teemalla. Eli tehtiin laukkasulkua voltilla, ns laukkapiruetin alkeita, olin ihan ällikällä lyöty.. mekö muka pystyttäisiin sellaiseen?? Vaikka siis kaukanahan nuo vielä varsinaisesta piruetista olivat, mutta joka tapauksessa. Dalia suoritti ne hienosti! 

Oli ihanaa huomata, miten pitkäjänteinen työskentely tuottaa tulosta: iso ja voimakas laukka alkaa löytyä ja kokoaminen on jatkuvasti vaivattomampaa ja hevonen on aina vaan pehmeämpi siirtymisissä. Valkussa Dalia oli vähän kiireisen oloinen, mtta kuitenkin kaiken kaikkiaan ihan miellyttävä ratsastaa ja otti avut hyvin vastaan. Vaikeatkin asiat Dalia suoritti hyvällä asenteella, rennosti ja pysyi pehmeänä. Ai ettien että, on se vaan hieno heppa! Kaikkensa se antaa ♥

(alla video kyseisestä valmennuksesta, valtava kiitos kuvaamisesta Keri! <3)


Muutaman päivän ajan fiilistelin vielä itsekseni kentällä sitä tunnetta, mikä oltiin valmennuksessa saatu aikaan. Tehtiin myös muita juttuja, lähinnä HeA-temppuja, mutta lisäksi myös siirtymisiä. Pehmeys ja rentous säilyi läpi tekemisen ja ratsastus tuntui ihanan vaivattomalta. Sitten Dalia sai jälleen ansaitun maastopäivän. Elokuu aloiteltiin ja lopeteltiin onnistumisiin ja oikeastaan hyvä fiilis seurasi meitä läpi koko kuukauden. Olo oli innokas ja motivoituneempi kuin ehkä koskaan, mutta ennen kaikkea onnellinen ja kiitollinen siitä, kuinka mahtava mun treenikumppani onkaan! Maailman paras Päli ♥

14.8.2018

Helteinen heinäkuu

♥ © Janika Nevalampi

Kuten koko maassa, oli meillä täällä Etelä-Suomessa varsin helteinen tunnelma koko heinäkuun ajan. Kaikki urheilu ja oikeastaan muukin aktiviteetti piti sijoittaa varhaiseen aamuun tai myöhäiseen iltaan, mikäli halusi välttää tukahduttavan kuumuuden. Kaiken kaikkiaan nautin lämmöstä, vaikka elohopea tuntuikin joskus nousevan vähän turhan korkealle. Hevosten (ja omakin) loma osui kuitenkin juuri oikeaan aikaan, sillä velvollisuuksia oli varsin vähän hoidettavana ja satunnainen maastoilu oli helppo ajoittaa viileämpiin vuorokaudenaikoihin. 

Daliaa liikuttelin loman aikana useammissa pätkissä, joiden välillä oli aina muutamia lomapäiviä, jotka hevosella kuluivat vain chillaillen laitumella. Itse pidin myös useita heppavapaita päiviä, jotka kuluivat kavereiden luona, kesäfestareilla tai sukuloimassa. Lomailu teki meille molemmille oikein hyvää ja minulle itselleni ero hevosesta sai akut latautumaan tulevaa kautta varten. Vaikka Dalia lihoikin taas laitumella melkoiseksi palloksi, ei se saanut minua samalla tavalla lannistumaan kuin viime kesänä. Tällä hetkellä olo on syyskautta ajatellen todella innokas ja motivoitunut.

© Anniina K

Kesäponi (ja sen maha) ♥ © Anniina K


Heinäkuun alussa olin aika paljon poissa, enkä ensimmäisen puolentoista viikon aikana käynyt kuin kolme kertaa maastoilemassa. Dalia oli vatsanympäryksestä päätellen ottanut lomastaan kaiken irti ja olikin lenkille lähtiessä vähän normaalia väsähtäneemmän oloinen. Kuun puolivälistä eteenpäin Dalia liikkui melko säännöllisesti ja sillä oli vain muutama vapaapäivä. Viikkoa ennen tallille paluuta se liikkui päivittäin, jotta paluu arkeen olisi vähän pehmeämpi. Säännöllinen liikunta virkisti ja se alkoi olla melko reipas maastoilija, kunhan vaan pääsi vähän vauhtiin.

Itse nautin kovasti kävelylenkeistä ihan kahden kesken kuin myös kavereiden seurassa jutellen, mutta toki ihanaa oli myös päästellä höyryjä pihalle pelloilla laukaten. Yksi kesäloman kohokohdista taisi olla yömaasto, johon lähdettiin neljän tytön, neljän hevosen ja yhden käsiponin voimin. Koko kesän ajan hevosista välittyi lauma- ja laidunelämän tuoma rentous ja rauhallisuus. Maastoilu toimi hyvänä mind fullnessina itse kullekin ja tunnelma oli kaiken kaikkiaan seesteinen. Ah, miten rakastinkaan tätä rentouttavaa kesää <3

Korvakuvia koko puhelin täynnä <3


Kuun lopulla Dalia tuli takaisin tallille Issa seuranaan ja aloittelimme Janikan kanssa kauden muutamaa päivää ennen muita. Dalia oli tosiaan liikkunut laitumella jo viikon verran päivittäin, mutta ainahan kenttätreeni on rasittavuudeltaan vähän eri asia. Aloittelimmekin rauhallisilla, puolen tunnin treeneillä, joissa käytiin vaan askellajit läpi. Vähän väistöjä ja vastalaukkoja otettiin pikkuhiljaa mukaan treeniin notkistelemaan hevosta ja oli ilo huomata, miten hyvin Dalia kantoi itsensä ja teki kaikki tehtävät loistavasti tauosta huolimatta! On se vaan kultainen!

Kuten jo aikaisemminkin mainitsin, tauko treenistä teki meille todella hyvää ja nyt olemme enemmän kuin valmiina uuteen kauteen. Koko laidunkauden aikana hevosella taisi olla kaksi kertaa kuolaimet suussa ja nekin vain silloin, kun käytiin ottamassa kuvia. Muuten ollaan menty satulatta ja kuolaimetta (ja kengättä ja kannuksetta, haha :D) koko kesäloma. Nyt töihin palattuaan Dalia on ollut kaiken kaikkiaan älyttömän miellyttävä ratsastaa, sillä on työmotivaatio kohdillaan ja intoa riittää. Eiköhän tästä leivota onnistunut kausi ja onnelliset kesämuistot säilötään visusti takataskuun <3

© Janika Nevalampi

© Janika Nevalampi

♥ © Janika Nevalampi

11.8.2018

Kesälaitumella

Lähes koko helteisen heinäkuun meidän tallin hevoset saivat viettää leppoisia kesälomapäiviä laitumella. Lomalaiset kävivät satunnaisesti vähän maastoilemassa, mutta muuten saivat elää laumaelämää vuorokauden ympäri ja syödä niin paljon kuin sielu sieti. Kyllähän sitä laidunlomalla kasvoi yhden jos toisenkin nelijalkaisen vatsanympärys, mutta pääkoppa kiitti pitkästä tauosta. Tärkeitä hetkiä hevosille.. <3 Nyt uusi kausi on jo pyöräytetty käyntiin ja lomapäivät ovat takanapäin. Kirjoittelen kattavammin meidän kuulumisista ihan pian, mutta tässä nyt vielä hieman kesäfiilistelyä muutamien lomakuvien myötä.