18.4.2017

Saksasta mukaan tarttuneet opit 1/2: sileällä työskentely

Olen halunnut ja luvannut tehdä tämän postauksen Saksan opeista jo kauan. Koska ratsastin joka päivä useaa hevosta ja sain jonkin verran myös opetusta, oli saatujen uusien oppien määrä ihan valtava. Päätinkin jakaa nämä opit kahteen postaukseen: sileän työskentelyyn ja esteratsastukseen, jotta yhdestä postauksesta ei tulisi hervottoman pitkää. Koska kirjoitan postauksen vasta nyt, ovat oppimani asiat ja ajatukset ehtineet juurtumaan paremmin kiinni omaan tekemiseen. Olen ehtinyt pohtimaan asioita perusteellisesti ja saankin varmasti järkevämpää tekstiä aikaiseksi nyt kuin mitä olisin aikaisemmin saanut!

Koska Saksassa suurin osa ratsastamistani hevosista oli estehevosia ja meno muutenkin estepainoitteista, keskityin omassa ratsastuksessani sellaisiin asioihin, jotka olivat hyödyksi hevosten treeniohjelmille. Yleensä minun tehtäväni oli liikuttaa hevosia, ei niinkään treenata tai viedä niitä eteenpäin (poikkeuksena "oman hevosen korvike" Casso ja kolmivuotiaat hevoset). Vaikka en koulua varsinaisesti päässyt vääntämään, sain silti valtavan paljon irti reissusta, ja uusista opeista ja oivalluksista on ollut suunnaton hyöty. Yksi tallikaverini kommentoikin, että ratsastukseni ja istuntani ovat parantuneet ja jäntevöityneet tosi paljon reissun jäljiltä. Itse huomaan eroa tekemiseni lisäksi myös pääni sisällä. Ajatusmallit ja asioiden tärkeysjärjestys on hieman muuttunut - ja muutos on ollut vain positiivinen! :) 

Vasemmassa kuvassa Casso, oikealla Clinton <3


Oppiminen alkoi jo heti ensimmäisenä päivänä, ensimmäisen ratsun selkään noustuani. Olin muutaman kuukauden hipsutellut menemään huonoilla pohjilla Suomen alkutalvessa ja ajatus oli enemmän tai vähemmän taaksepäin. Ensimmäinen neuvo olikin: "vähän enemmän eteenpäin... jaaa vielä... ENEMMÄN!!". Tuntui kuin hevonen olisi juossut alta kuin mikäkin höyryjuna ja silti minun piti ratsastaa eteen. Ja vielä kerran eteen. Seuraavana päivänä sama touhu jatkui. Pian siihen kuitenkin tottui; hevosen kuului liikkua eteen kunnolla, eikä se tuntunut enää juoksemiselta. Sain kullanarvoisen neuvon, joka avasi silmäni kertaheitolla: "On täysin se ja sama, miten hevosen pää on, jos se ei liiku eteenpäin". Päässäni syttyi lamppu. Varmaan koko viime syksyn ajan mulle hoettiin, että yritä saada enemmän liikettä ulos siitä hevosesta, mutta jostain syystä ymmärsin tämän kunnolla vasta tuolla Saksassa.

Ratsastuksessa tärkeää on, että ratsastajan lisäksi myös hevonen ajattelee eteenpäin, sillä silloin siinä on enemmän mitä voi työstää. Itselläni ajatus oli aikaisemmin enemmän taaksepäin, sillä uskoin "kokoamalla" saavuttavani tasaisen tuntuman hevosen suuhun ja sitten sen ollessa kunnossa, olisin pyytänyt liikettä enemmän eteen. Sen lisäksi käteni oli levoton ja touhusi ja nypläsi jatkuvasti jotain; ilmeisesti yrittäen saada hevosta myötäämään niskasta. Jouduin myöntämään, että ajatukseni oli totaalisen väärässä. Reissun suurin ja tärkein ahaa-elämys liittyi juurikin tähän. Ymmärsin vihdoin mitä se tarkoittaa, kun hevosta ratsastetaan takaa eteen. Käsi pysyy jämäkästi paikallaan, muttei ikinä vedä taakse. Jalalla hevonen ratsastetaan käteen. Eli silloin - ja vain silloin - takajalat tulevat alle ja selkä nousee. Silloin hevonen yleensä myötää automaattisesti niskasta. Kokonaisuudessaan tämä tarkoittaa sitä, että hevonen tulee rehellisesti peräänantoon. Muotoa voidaan sitten fiksailla sopivammaksi käden paikkaa, myötäyksen määrää ja ohjan pituutta muuttamalla, mutta tärkeintä on, ettei käsi koskaan vedä taakse, vaan hevonen tulee ja tukeutuu itse käteen, kun ratsastaja ratsastaa sen sinne jalalla. Kun hevonen on tukeutunut kuolaimelle, voidaan kädestä vähän myödätä. Ei siis päästetä ohjaa pois tai löysäksi, mutta voidaan ajatella kädellä vähän eteen, jolloin paine hevosen suuhun vähenee ja tuntuma kevenee. Ratsastuksessa tavoitteena on siis päästä "antamaan" kädellä mahdollisimman paljon. Mitä kevyemmin voi ratsastaa, sitä rehellisemmin hevonen on peräänannossa. Pakko myöntää, että ainakin mun ratsastukseni mullistui täysin, kun vihdoin ymmärsin tämän asian kokonaisuudessaan! 

Eteenpäinpyrkimys ei kuitenkaan yksinään riitä. Tahti on yksi ratsastuksen perusasioista, eikä sitä ilman pärjää. Tahdista ollaan Jossun kanssa puhuttu koko viime syksy ja talvi, mutta koska sen tärkeyttä ei koskaan voi korostaa liikaa, sain siitäkin paljon muistuttelua reissullani. Etenkin Claudia painotti tahdin tärkeyttä, mikä oli todella hyvä juttu. Koska olin juuri opetellut ratsastamaan hevosia eteen, saatoin joskus pyytää vähän liikaa, jolloin hevoset saattoivat yrittää juosta alta pois. Mielikuva, mikä auttoi minua eniten, oli se, että minun täytyi hidastaa vauhtia ja ratsastaa askellaji tahdikkaaksi, mutta säilyttää siitä huolimatta lennokkuus. Vatsalihakset ja lantion liike huolehtivat tahdista, jonka piti pysyä samanlaisena liikkeen kokoamisesta huolimatta. Tärkeintä kootessakin oli se, että ajatus säilyi eteenpäin. Siitä päästään jälleen kerran käden ja jalan yhteistyöhön. Kootessa istun ikään kuin syvemmälle satulaan, hidastan lantion liikettä ja jännitän hieman vatsalihaksiani, mutta jatkan silti ratsastamista takaa eteen (= jalasta käteen). Silloin liike säilyy voimakkaana ja lennokkaana, vaikka vauhti hidastuukin. Kokoamista en paljoa päässyt tekemään muuta kuin Casson kanssa, mutta se oli todella opettavaista, sillä olihan se aikamoinen wau-fiilis, kun valtava hevonen kuunteli istuntaa ja tuli pehmeäksi ja kevyeksi! <3

Casso, videolta vähän leikeltyjä ja yhteen liimailtuja still-kuvia :) 


Perusasiat laitettiin siis kuntoon kertaheitolla. Sen lisäksi, että hevosta täytyy työstää, on tärkeää se, miten itse on hevosen selässä. Perusistuntani on melko hyvä ja sainkin siitä paljon kehuja, mutta toki siitä löytyy aina jotain fiksattavaa. Eniten noottia tuli siitä, että siirrän jalan todella helposti liian eteen, jolloin ylävartaloni kippaa taaksepäin. Silloin kun istun takanojassa, otan automaattisesti tukea kädellä, jotta "pysyisin pystyssä", enkä kallistuisi liikaa taakse. Tällaisessa tapauksessa luon hevosen suuhun ylimääräistä painetta eli "vedän" kädellä taakse. Silloin on luonnollista, että kädellä myötääminen tulee todella hankalaksi. Kun ylävartalo puolestaan on suorassa ja pääsen kannattelemaan kroppaani vatsalihaksilla ja käsiäni erikseen, on kädellä myötääminen on paljon helpompaa. Silloin tuntuma pehmenee. Ja tadaa, hevonen tulee kevyemmäksi edestä! Yksinkertainen asia ymmärtää, mutta enpähän ole koskaan ennen tajunnut ajatella sitä näin! Nykyään olen ylävartalolla ja kädellä paljon varovaisempi ja pyrin kannattelemaan ne ihan omilla lihaksilla, en hevosta apuna käyttäen.

Ulkoisten fiksailuiden lisäksi hyvin tärkeä opetus oli pieni asennekeskustelu, joka avarsi valtavasti omaa ajatusta. Jonain päivänä ratsastin tarkkailevan silmän alla ja sain noottia levottomista käsistäni. Kerroin käsieni olleen iso ongelma jo pitkään ja sainkin sitten vastaukseksi juuri sitä mitä tarvitsin: "Ihmiset puhuu ratsastuksellisista ongelmistaan (tässä tapauksessa käsistä) kuin ne olisivat joitain ehtyviä luonnonvaroja, joille ei voi tehdä mitään. Kaikki voivat antaa sinulle neuvoja, mutta loppujen lopuksi sinä itse olet se, joka päättää mitä teet asioille". Totta. Olen saanut paljon apua, mutta itsehän minun täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä asialle jotain. Minun ihan itse täytyy tehdä se päätös, että keskityn käsiini, opettelen pitämään ne oikeassa paikassa ja tekemään niillä oikeita asioita. Tämä pätee myös kaikkeen muuhun ratsastuksessa. Valmentaja tai opettaja (tai ihan kuka vaan) voi antaa neuvoja, mutta hän ei voi tehdä asioita kenenkään puolesta. Vain ratsastaja itse voi päättää, että haluaa tehdä muutoksen. Ja silloin niitä muutoksia tapahtuu! :)

Koska jokainen hevonen on erilainen, on tärkeää, että ratsastaja osaa mukautua kuhunkin ratsuunsa. Minulla oli Saksassa aivan loistava tilanne, sillä joka kerta, kun menin jollain hevosella ensimmäistä kertaa, sain opetusta ja minulle kerrottiin perusjutut juuri sen hevosen ratsastuksesta ja sille sopivista harjoitteista. Herkemmillä ja varovaisemmilla hevosilla ei suinkaan kuulunut pelätä koskemista, vaan niihin nimenomaan piti koskea. Avut tuli antaa kiltisti, mutta määrätietoisesti, sillä silloin jännittäväkin hevonen koki ratsastajan antamat avut ennalta-arvattaviksi ja johdonmukaisiksi. Se johti siihen, että se koki olonsa turvalliseksi ja uskalsi rentoutua. Vahvaa hevosta (kuten esim. Cassoa) sen sijaan piti ratsastaa paljon jalalla, eikä siihen saanut jäädä kiinni yhtään liian pitkäksi aikaa, sillä vahvuus ruokkii vahvuutta. Periaatteessa siis perusavut (jalka, käsi, keskivartalo) ovat ihan jokaisella hevosella samat, mutta niiden käytön määrää ja voimaa pitää pystyä muuntamaan hevosen mukaan. Todella loogista, mutta tosi kiva saada muistutusta tästä tärkeästä asiasta! :)

Tässäpä nyt tärkeimmät ja parhaiten mieleenpainuneet neuvot ja opit. Toki paljon muutakin oli, kuten esimerkiksi katseen siirtämistä pois niskasta ja sitten sellaisia asioita, jotka liittyivät minun kehonhallintaani, eivätkä välttämättä ole näin rajusti yleistettävissä. Jätin ne siksi pois postauksesta ja keskityin lähinnä näihin "yleispäteviin" ohjeisiin :) Yksittäisinä asioina nämä eivät välttämättä tunnu kovin suurilta muutoksilta, mutta kokonaisuudessaan oma tyylini koki melkoisen muodonmuutoksen. Suurimmat ahaa-elämykset sileällä ratsastettaessa liittyivät varmastikin tuohon jalasta käteen ratsastukseen ja oman "haluan oppia ja olen valmis tekemään töitä sen eteen" -asenteen tärkeyteen! Tuntui kuin olisin reissussa jotenkin "valaistunut" ja saanut päälle jonkin ihan uuden vaihteen ratsastuksessani.

Parhaat korvat, Casson tietenkin <3


Opin kuuden viikon aikana valtavasti uutta. Löysin ratsastukseen ihan uusia ulottuvuuksia ja olin ensimmäisinä viikkoina täällä kotona ihan haipeissa, kun pääsin "testaamaan" uutta tyyliäni hevoseen, jonka tunsin läpikotaisin. Siinä Daliaa ratsastaessani näin konkreettisesti uuden tyylini kaikki vaikutukset, enkä voi muuta sanoa kuin että muutos on ollut positiivinen. Ollaan Dalian kanssa otettu ihan valtavia harppauksia eteenpäin ja kehityskaari on tällä hetkellä vahvasti nousussa! Tallikaverini kommentti vakaudesta ei varmastikaan ole valetta, sen olen huomannut itsekin. Nyt kun tiedän mitä teen, enkä joudu säätämään turhaan, on ratsastukseni varmasti paljon rauhallisemman ja vakaamman oloista ja näköistä myös ulospäin! En tietenkään ole edelleenkään lähellekään täydellinen, mutta voin sanoa olevani valovuoden edempänä kuin ennen reissua! Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen reissussa saamistani opeista, ne ovat antaneet harrastukseen suuren boostin! Näiden ajatusten siivittämänä pääsen kehittämään itseäni jatkuvasti paremmaksi. Motivaatio ainakin on huipussaan! ;)

2 kommenttia:

  1. Ihan selkeää kehitystä on nähtävissä ennen- ja jälkeen reissun otetuissa kuvissakin. Wau.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Ansku! Itsekin olen katsonut ja hämmästellyt paljonkin kuvien avulla kehitystä ja ero tosiaankin on selkeä! :)

      Poista