18.5.2017

Kohti ensimmäistä helppoa A:ta

Muutama viikko sitten kirjoittelin vähän kuulumisia ja silloin vielä mietiskelin, pitäisikö meidän startata ensimmäinen HeA ImRan harjoituskilpailuissa 13.5. Ihan kuun alussa meillä oli meneillään todella hyvä putki: kaikki A:han vaadittavat asiat sujuivat ja olin oikeastaan ihan hyvällä fiiliksellä ilmoittautumassa. Vähän tietenkin jännitti, mutta se kuului asiaan. Kaiken kaikkiaan tunnelma oli positiivinen ja odottava! Ilmoittautumisen jälkeen iski kuitenkin kisastressi. Yritän aina treeneissä olla ajattelematta kisoja, mutta näin kokemattomana kisaajana en vaan yksinkertaisesti saa niitä kokonaan työnnettyä mielestäni. "Pakko mennä hyvin" -paineen alla alan yliratsastamaan ja paineistamaan hevosta liikaa. Niin kävi myös nyt ja viimeinen viikko ennen kisoja oli kokonaisuudessaan aivan kamala (tai siltä se ainakin tuntui).

Postauksen kuvat la 6.5. | © Merikke

Lauantaina (6.5.) treenasin itsenäisesti ja tehtiin alkutunti takaosakäännöksiä, taivuttelua volteilla ja keskiravia. Ne sujuivat pääosin ihan hyvin, vaikka keskiravi hiukan ongelmia tuottaakin. Ollaan jätetty se keskiravi aika vähäiselle huomiolle tässä kevään aikana ja sen kyllä huomaa.. Hevonen herkästi pitenee ja muuttuu etupainoiseksi, mutta askel ei veny, vaan tulee kiireiseksi. En jaksanut jäädä niitä turhan pitkäksi aikaa vääntämään ja lopettelin tyydyttävään suoritukseen. Pienten välikäyntien jälkeen jatkettiin laukassa ja siinä ei sitten mikään onnistunutkaan. Laukka ei rullannut, enkä itse ainakaan helpottanut tilannetta hermoilemalla turhaan. Väännettiin ja väännettiin, mutta lopputulos oli yhtä tyhjän kanssa. Kumpikaan ei pystynyt kunnolla keskittymään, joten otin pienen time outin ja jatkoin sen jälkeen. Ihan ok pätkiä, mutta suuhun jäi paha maku. Eniten olin pettynyt omaan ratsastukseeni ja kärsimättömyyteeni. Pitäisi vaan pitkäjänteisesti jatkaa yrittämistä hermostumatta ja paineistamatta liikaa, mutta minkäs teet. Hyvähän se on näin jälkeenpäin sanoa, mutta harmittaahan se silti.

Sunnuntaina kävin maastossa, sillä halusin "nollata" lauantain tilanteen ja lähteä maanantaina puhtaalta pöydältä liikkeelle. Maastopäivän jäljiltä hevosessa olikin sitten virtaa kuin pienessä kylässä. Yritin käyttää energisyyttä hyväksi ja tehdä keskiraveja, mutta niistä tuli vain räpellystä. Heppa juoksi vaan alta, eikä jaksanut juurikaan keskittyä, joten tehtiin hetken ajan ravin sisällä siirtymisiä myös taaksepäin. Hetki siinä väännettiin ja loppujen lopuksi tuli pari ihan hyvää pätkää, kun keskittyminen alkoi suuntautua olennaiseen. Lopputunti laukattiin ja kun pahin virtapiikki oli saatu purettua, alkoi Dalia tuntua jo ihan kivalta. Ei se ihan parhaintaan esittänyt, mutta paljon hyviä pätkiä saatiin. Etenkin viimeisimmät laukka-seis -siirtymiset onnistuivat hyvin! :)




Tiistain kouluvalkkuun lähdin korkein odotuksin, sillä useimmiten Dalia on tuollaisen "pöllöenergiapäivän" jäljiltä todella hyvä. Pilvilinnat romahtivat kuitenkin äkkiä, sillä allani oli selätön, takajalaton ja pohkeen takana oleva hevonen. En oikein saanut siihen mitään kontaktia koko tunnin aikana ja se harmittaa todella paljon. Tottakai ongelmat johtuvat omasta alitajuisesta kisajännityksestä, joka heijastuu tekemisiini ylimääräisenä paineistamisena, mikä vuorostaan (tottakai) näkyy hevosessa. Olin tosi harmissani tunnin jälkeen. Sen perusteella teki mieli heittää hanskat tiskiin koko A:n suhteen, mutta uskalsin silti vielä toivoa, että fiilis kohenisi loppuviikkoa kohti.

Keskiviikkona käytiin maastossa, kun kenttä oli ponituntilaisten käytössä koko illan. Torstaina meillä olikin sitten viimeiset ratatreenit ennen kisoja ja pidin sormia ristissä, että nyt onnistuisi. Lähdin tunnille positiivisella asenteella, mutta kyllä se kisastressi edelleen vaan puski läpi ja näkyi tekemisessä. En ottanut kunnolla ohjeita vastaan, ratsastin pyykkinaruohjilla ja löysällä jalalla. Shame on me. Lopputunnista sain sitten rautalankaohjeet, joiden avulla tehtiin ihan kelpoja pätkiä, mutta fiilis oli silti ihan maassa. Itku ei ollut kaukana, kun olin niin pettynyt itseeni. Siinä hetkessä koko kevään kova työ tuntui ihan turhalta, kun näin loppumetreillä en kuitenkaan osannut hyödyntää kaikkia oppeja. Teki mieli perua HeA siltä seisomalta, mutta päätin kuitenkin, että katsotaan sitten kisapäivänä HeB:n jälkeen mikä on fiilis...



Aina ei onnistu, ei edes joka kerta. Eikä näköjään ainakaan kisojen alla. Kuten jo aikaisemmin sanottu, voidaan syyttävä sormi osoittaa vain ja ainoastaan satulan päällä keikkuvaa kohti. Dalia ei todellakaan tee mitään ilmaiseksi, eikä ainakaan silloin, kun ratsastajaa hermostuttaa. Tahdon olla rehellinen ja myöntää omat virheeni, sillä vain sillä tavalla niistä voi oppia. Tahdon myös täällä blogissa tuoda esille sen, että elämä näiden nelijalkaisten kanssa harvoin on pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Meidän tiemme kohti ensimmäistä helppoa A:ta ei todellakaan ollut helppo, mutta siitä opittiin paljon! :)

Perjantaina meillä oli Krista Mutasen CR-tunti, josta kirjoittelen erikseen ja lauantaina kisat (siitä myös tekstiä tulossa). Sen verran voin ehkä paljastaa, että perjantaista jäi todella hyvä ja rentoutunut fiilis ja kyllä me lauantaina se helppo A startattiin, kaikista epäilyksistä huolimatta. Miten se sitten meni, sen olen instagramissa jo paljastanut ja myös "Kisakalenteri"-välilehdeltä löytyy jo tilannepäivitystä! ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti