10.10.2017

Myötäämällä kevyeksi - opettelin uudelleen ratsastamaan

Kuten viime postauksen lopulla mainitsin, vaihtoi valmentajani omaa valmentajaansa kesän aikana ja sitä kautta meidän valmennustunneilla on syyskauden alettua puhaltanut uusia tuulia. Häntä valmentaa nykyisin Tippa Teräväinen, joka onkin meille jo entuudestaan tuttu. Hän on muun muassa tuomaroinut meidän tallin omat koulukilpailut jo usean vuoden ajan, sekä pitänyt muutaman valmennuksenkin meillä. Uusi tyyli näkyy ja kuuluu, kun meidät laitetaan töihin. Ollaan paljon keskitytty siihen, että hevosen tulee kantaa itse itsensä, mutta keveys, herkkyys ja rentous säilyisivät läpi tekemisen. Toki olemme ennenkin pyrkineet samoihin asioihin kuin nyt, mutta uskallan väittää, että nyt pyrimme tekemään sen hieman aikaisempaa pehmeämmin ja eleettömämmin. Siihen vaaditaan ratsastajalta nopeutta, jämäkkyyttä ja täsmällisyyttä, mutta ennen kaikkea myötäämistä oikeissa kohdissa. 



Itse itsensä kantava, kevyt hevonen on se tavoite, jota kohti pyrimme. Ihannetilanne olisi se, jossa hevonen pysyisi rentona ja kevyenä läpi jokaisen tehtävän, oli sitten kyse pääty-ympyrästä, siirtymisestä tai vaikkapa laukkapiruetista. Faktahan on se, että hevonen, joka nojaa ihmisen käteen tai on hidas jalalle, ei ole täysin rehellisesti läpi, eikä siis kanna itseään, keveydestä puhumattakaan. Jotta hevonen voisi kantaa itsensä ja tulla kevyeksi, meidän on annettava sille mahdollisuus tehdä niin. Meidän on niin sanotusti jätettävä se omille jaloilleen ja lopetettava sen kannatteleminen. Täytyy päästää irti (=myödätä) niin jalalla, kädellä kuin istunnallakin. "Anna sille lisää tilaa" onkin syksyn aikana tutuksi tullut ohje, sillä kaikki ylimääräinen paine jarruttaa. Painetta täytyisi päästä hellittämään välittömästi, kun hevonen myötää paineeseen ja reagoi apuihin. Jos jää aina vaan vetämään, työntämään tai pitämään, hevonen oppii nojaamaan apuihin, eikä silloin kanna itse itseään rehellisesti. Vahvaa hevosta ei voi ratsastaa kevyeksi, jos ei koskaan pääse hellittämään. 

"Jalat irti hevosesta" oli ohje, jonka eräänä kauniina iltapäivänä sain. Olin huomaamattani jäänyt jalalla kiinni hevoseen (ja jalalla tarkoitan tässä yhteydessä nyt kaikkea lonkasta alaspäin). Tarkoituksenani on ollut hevosen tukeminen, vatsan ja selän nostaminen ja peräänannon säilyttäminen, mitkä itsessään ovat ihan oikeita asioita, jotka tapahtuvat kyllä jalan avustuksella. Ongelmana oli kuitenkin se, että apu oli jäänyt pahasti päälle, mikä johti siihen, että minulla oli koko ajan jarru päällä. Eipä siis ihmekään, että hevonen tuntui ajoittain vähän hitaalta jalalle. Onneksi pääsimme kuitenkin pureutumaan tilanteeseen, ennen kuin puristamaan jäänyt jalka pääsi turruttamaan hevosen pohkeelle. Ensimmäiset tunnit "jalat irti" -tyylillä tuntuivat suoraan sanottuna aivan hirveiltä. Minulla oli jatkuvasti fiilis, etten pysty vaikuttamaan hevoseen millään tavalla. Kuitenkin pikkuhiljaa huonosta tavasta pois opittuani, olen ymmärtänyt että oikeastaan pystyn nykyään vaikuttamaan jalalla paljon enemmän ja hevonen kuuntelee aikaisempaa pienempiä apuja. 



Seuraavaksi käsittelyyn pääsivät kädet (ainainen ongelmani). Tilan antaminen ja kädellä myötääminen olivat menneet minulla hieman liian pitkälle. Käsivarret lepattivat ties missä ja käsien vakaudesta ei näin ollen ollut enää tietoakaan. Etenkin oikea käsi seilasi edestakaisin ja ylös-alas minkä kerkesi vailla mitään kontrollia. Vasen sen sijaan pysyi jollain ihmeellä lähes paikallaan. Oltiin eräänä päivänä Tipan valmennuksessa ja hän sanoikin minulle, että hän huomaa minun yrittävän olla kädellä kiltti ja herkkä, mutta käsi on jostain syystä tullut vähän liiankin eläväiseksi. Se puolestaan johti siihen, että tasaisesta tuntumasta ei ollut tietoakaan. Ongelmasta ollaan kuitenkin pikkuhiljaa alettu pääsemään eroon, mutta ihan helppoa se ei ole ollut. Olen ihan hirvittävän paljon joutunut keskittymään siihen, että käsivarret pysyvät kyljessä kiinni (kuitenkaan jännittymättä, sillä vakaa tuntuma tulee olkapäistä ja lapaluista saakka). Kun käsivarsi nojaa rennosti, mutta tukevasti kylkeen, pysyvät myös kämmenet paikoillaan. Näin tuntumasta tulee moninkertaisesti vakaampi kertaheitolla. 

Jalkojen ja oikeastaan koko alakropan rentous alkaa pikkuhiljaa olla minulle arkipäivää, eikä siihen tarvitse enää samalla tavalla keskittyä. Käsivarsiin ja käsiin sen sijaan täytyy edelleen kiinnittää huomiota, sillä ne mielellään livahtaisivat omille teilleen, etenkin silloin kun tulee eteen ongelmatilanteita. Nyt sen vasta huomaa, miten paljon onkaan ratsastanut kädellä, vaikka on uskotellut itselleen, että omaa kevyen käden. Nyt kun olen oppinut päästämään irti jalasta sekä oppinut vakaammaksi kädestä, on istunnan merkitys korostunut entisestään. Vatsalihakset ja lantio ovat tuikitärkeitä työkaluja, sillä oikeastaan se istunta on koko touhun ydin. Tavoitteenahan on se, että ratsastaisimme mahdollisimman paljon istunnalla, ja jalalla annetut avut olisivat vain pientä painetta tarvittaessa ja kädestä annetut avut vain sormien liikettä nyrkin sisällä. Apujen ei tarvitse olla kovia ja suuria ollakseen tehokkaita. Tärkeää olisi, että hevonen myötäisi jo pieneen paineeseen, jolloin me voisimme myödätä sille takaisin kiitokseksi. 



Tietenkin jatkuva keveys ja herkkyys vaativat paljon harjoitusta koko ratsukolta, lihasvoimaa hevoselta ja taitoa ratsastajalta. Tipan valkussa kun oltiin, niin hän sanoikin minulle osuvasti, että hevoseen täytyy myös saada koskea. Pelkällä keveydellä ei saavuteta keveyttä, vaan siihen tarvitaan myös painetta. Hevosesta ei voi olla irti ihan koko aikaa, etenkin, jos eläimellä on taipumuksena käyttää sitä hyödyksi. Vaikka myötäämään pitäisikin päästä niin usein kun mahdollista, on siitä hyötyä vain silloin, kun se tehdään oikeassa kohdassa eli silloin, kun hevonen jää rehellisesti kantamaan itseään, eikä tarvitse siihen ratsastajan tukea. Tämän vuoksi on tärkeää, että ratsastaja ennakoi parhaansa mukaan ja on nopea avuissaan, jotta ehtii reagoimaan tilanteeseen mahdollisimman pian ja näin ollen pääsee mahdollisimman pian myös myötäämään uudelleen. 

Paljon ollaan harjoiteltu nyt syyskauden aikana ja todellakin on joutunut laittamaan oman itsensä likoon. Ensimmäisellä kerralla tuntui ihan hirveältä jättää hevonen "omille jaloilleen", kun hellitti kaikista avuista. Minusta tuntui siltä, ettei minulla ollut hevoseen minkäänlaista kontaktia ja olimme ihan irrallamme toisistamme. Se oli kuitenkin välttämätön askel, mikä minun oli otettava, jotta pystyin alkaa luomaan painetta uudelleen. Välillä on hakattu päätä seinään, kun on tuntunut siltä, että kaikki on pitänyt aloittaa alusta, mutta kova työ on tuottanut tulosta. Daliassa tuntuu nyt ihan valtava muutos ja oikeastaan koko ratsastus tuntuu erilaiselta. Hevonen on tullut yhä herkemmäksi ja kevyemmäksi ajan mittaan. Toki paljon on vielä harjoitusta edessäpäin, mutta siinä tämän lajin viehätys varmaan piileekin: koskaan ei voi tulla valmiiksi! 

"JOS RATSASTAJA EI KOSKAAN LAITA ITSEÄÄN LIKOON, EIKÄ KOSKAAN KOKEILE MITÄÄN UUTTA, HÄN TULEE AINA RATSASTAMAAN SAMALLA TAVALLA"

♥ | kaikki postauksen kuvat © Merikke 02.09.

6 kommenttia:

  1. Vitsi, mitä oivalluksia! Täytyypä lukea joku päivä aikaisemmin läpi, jos vaikka kokisi itsekin jonkun valaistumisen ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iso kiitos, Ansku! Se on ihana tunne, kun oivaltaa jotain uutta tuolla hepan selässä keikkuessa! :D

      Poista
  2. Hyviä pointteja ja kivasti kirjoitettu postaus!

    VastaaPoista