6.2.2018

Positiivisuus on asennekysymys

Olen itse huomannut ja varmaan muillekin on pistänyt silmään, että positiivisuus tuntuu nyt huokuvan postauksistani niin instagramissa kuin täällä bloginkin puolella. Hehkutan jatkuvalla syötöllä Daliaa kaikissa someissani, kuten myös tosielämässäkin. Toivottavasti en rasittavuuteen asti.. ;) Mutta mun mielestä, jos siihen on aihetta, niin kyllä sitä vähän kuuluukin hehkuttaa! Usein mun ratsastuksen aikana saattaakin kentältä useaan otteeseen kuulua "WAU HIENO!!" tai "JAAA, SUPER!!!!" tai jotain muuta vastaavaa! :D

21.1.2018 | © Anna Y


Syksyllä kirjoittelinkin jo aiheesta, että "ihan ok" on tarpeeksi hyvä, mutta nyt minusta tuntuu, että olen tosissani osannut omaksua sen ajattelutavan. Viime aikoina olen harvoin jäänyt ruikuttamaan osaamattomuutta tai epäonnistumisia, vaan olen aina etsinyt ne hyvät puolet. Asennemuutos on tapahtunut selvästi jossain pääni sisällä, sillä pitkään aikaan mulla ei ole ollut huono fiilis ratsastuksen jälkeen. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että meidän treenimme menisivät aina ihan putkeen ja kaikki onnistuisi täydellisesti, vaan pyrin ihan tietoisestikin etsimään ne onnistumiset sen sijaan, että takertuisin niihin juttuihin, joissa oli hankaluuksia. Pidemmän päälle positiivinen ajattelutapa on automatisoitunut ja lähes aina olen saanut tulla takaisin talliin hymy korvissa, heppaa vuolaasti taputellen. Ja se on sen ansainnut - onhan se mulle aina se maailman hienoin!

Toki siitä huolimatta, että ajattelen positiivisesti ja kiinnitän aikaisempaa enemmän huomiota onnistumisiin, osaan löytää myös sen kriittisen tavan katsoa omaa tekemistä. Tiedostan ja näen myös virheet ja ne asiat, joissa on parantamisen varaa. En kuitenkaan samalla tavalla jää murehtimaan niitä, vaan osaan käsitellä ne aikaisempaa rennommin. Tarkastelen ratsastustani kyllä edelleenkin kriittisesti, mutta nimenomaan positiivisen kautta, enkä lyttäämällä omaa tekemistäni. Osaan katsoa meidän kehitystämme optimistisella tavalla, mikä luo paljon enemmän uskoa myös tulevaisuuteen!

Hieno! ♥ | 31.1.2018 | © Pia Kujanpää

Vuodenvaihteessa tein yhden selkeän muutoksen ja vaihdoin ryhmätunneista yksityisvalmennuksiin. Valmentajan huomio on jatkuvasti minussa ja hän pystyy suunnittelemaan tehtävät ihan meitä ajatellen. Saan häneltä tarvittavan tuen ja päästään etenemään meille sopivassa tahdissa. Nyt olen huomannut, että pystyn keskittymään omaan ratsastukseeni paljon aiempaa paremmin. Ryhmätunneilla ajatus saattoi harhailla sillä välillä, kun valmentaja keskittyi muihin ratsukoihin ja muutenkin oma huomio saattoi välillä kiinnittyä aivan liikaa muiden tekemiseen ja välillä jopa itseni vertaamiseen muihin. Yksityistunnilla puolestaan huomaan ratsastavani täysin omaa itseäni varten, keskittyen 100% itseeni ja hevoseeni. Ratsastan kaikki tehtävät huolellisesti ja otan homman tosissani: tarkoituksena on joka kerta oppia uutta, viedä meitä vähän eteenpäin, katsoa mikä sujuu ja missä on parannettavaa. Lisäksi saan aina "kotiläksyjä", joiden avulla voin itsenäisissä treeneissä kehittää meidän osaamistamme. Treenaaminen onkin aikaisempaa kokonaisvaltaisempaa, nousujohteisempaa ja tehokkaampaa. Positiivisen asenteen avulla osaan nousevasta vaatimustasosta huolimatta olla armollinen omille virheille ja olla tyytyväinen siihen, missä pisteessä nyt mennään!

Minulle on jo kauan hoettu, että minun pitäisi oppia olemaan vähemmän ankara itselleni. Vihdoin vuosien ikuisuusprojekti on tuottanut tulosta ja oma asenne on selvästi muuttunut - ja vain positiiviseen suuntaan! Samalla myös motivaatio on noussut kohisten ja kaikki tuntuu vaan niin paljon paremmalta. Ja mikäs tässä, huippuhevosen kanssa tehdessä! ;)

Välillä sitä tekee mieli kehua hevosta maasta taivaaseen, vaikka se ei olisi mitään erikoista tehnytkään, tai vaikka tunti ei niiiin hyvin olisikaan sujunut. Mutta miksipä en silti sitä tekisi? Onhan se joka tapauksessa minulle se maailman hienoin, vaikka miten päin laitettaisiin... <3

♥ | © Pia Kujanpää

2.2.2018

Esittelyssä Kapu



Kesän lopussa löysin sattumalta ilmoituksen liikuttajaa etsivästä lämminverisestä. Laitoin viestiä ihan mielenkiinnosta, vaikka en tositarkoituksella mitään uutta liikutettavaa etsinytkään. Omistajan kanssa viestiteltiin jonkin aikaa ja huomattiin, että olen aikaisemminkin ollut häneen yhteydessä useampi vuosi sitten. Silloin minulla painoivat päälle ylioppilaskirjoitukset ja tallimatka oli autottomalle vähän turhan pitkä, joten homma jäi silloin siihen. Nyt tilanne oli kuitenkin eri: hevonen asuu eri tallilla, lähempänä kotiani ja minulla on auto käytössäni. Kiinnostuin diilistä sitä enemmän, mitä enemmän viestiteltiin ja sovittiinkin sitten tapaaminen! 

2.9. astelin ensimmäistä kertaa kyseisen tallin pihaan. Siellä minua odotti pieni, kimo ruuna, joka tuijotti minua epäluuloisen näköisenä. Omistaja oli jo verrytellyt vähän, joten hyppäsin pian selkään. Ekasta ratsastuksesta en ihan hirveästi muista muuta kuin sen, että hevonen oli ihan superpieni (kapea verrattuna siihen, mihin olin tottunut) ja superherkkä, enkä tehnyt mitään ihmeellistä. Omistaja antoi muutamia vinkkejä, mutta tyytyi pääosin tarkkailemaan ratsastustani ja sitä, miten Kapu otti minut vastaan. Hän kertoi, että hevonen ahdistuu helposti paineesta ja kun hoksasin olla mahdollisimman rauhallinen ja jättää avut minimiin, Kapu alkoi rentoutumaan. Kokeilin kaikki askellajit läpi ja paljon oli toki korjattavaa, mutta hevonen tuntui kuitenkin kokeilun perusteella ihan mukavalta ja mielenkiintoiselta. Omistajan mielestä meno näytti ilmeisesti ihan lupaavalta ja sovittiinkin siltä seisomalta, että alan ratsastamaan Kapua muutaman kerran viikossa, aina kun ehdin :)

6. kerta Kapun selässä, ensimmäiset kuvat meistä 20.9.2017 | © Merikke

Postauksen ensimmäinen kuva, tämä ja alempi noin kuukauden yhteistyön jälkeen, 6.10.2017 :) | © Merikke



Vasta muutaman itsenäisen kerran jälkeen aloin ymmärtämään, että tuon hevosen pään sisään ei noin vain päässytkään. Se on luonteeltaan ehkä hieman ujo, eikä ottanut mua heti avosylin vastaan, vaan otti oman aikansa tutustua. Se on myös todella herkkä, kuten jo ensimmäisellä ratsastuskerralla sain huomata: se kyllä ilmaisi, jos jostain jäi liikaa puristamaan. Pikkuhiljaa sain Kapun kuitenkin vakuutettua siitä, että mä olen ihan jees ja mun kanssa on oikeastaan ihan kiva puuhailla ja tehdä hommia. Opin ennakoimaan sitä ahdistavat tilanteet ja yhteistyömme alkoi pikkuhiljaa sujua yhä paremmin.  Nykyään me ollaan jo hyviä kavereita ja Kapu lähtee mielellään töihin. Ratsailla homma toimii ja työnteon jälkeen se on useimmiten erittäin tyytyväisen ja hyväntuulisen oloinen! :) 

Olen saanut ihan vapaat kädet treenaamiseen Kapun kanssa. Saan maastoilla ja mennä sileällä ihan niin kuin tykkään. Me treenataankin melko monipuolisesti koulua, yleensä keskittyen ihan perusasioihin, kuten tahtiin, taipumiseen ja suoruuteen. Varsinaisia koululiikkeitäkin Kapu kyllä hallitsee useita, mutta itse olen enemmin keskittynyt perusjuttuihin. Nyt kun meillä alkaa yhteistyö olla melko hyvällä mallilla, ollaan otettu vähän enemmänkin liikkeitä (kuten väistöjä, avoja, takaosan väistätystä, kokoamisia jne) mukaan treeniin. Alkuajoista Kapu on rauhoittunut mun kanssa tosi paljon. Se ottaa tuntuman paljon paremmin vastaan ja kulkee tahdikkaammin kuin aikaisemmin. Tulevaisuudessa olisi tarkoitus jatkaa samojen asioiden hiomista ja ottaa mukaan myös uusia juttuja. Kuitenkin tutustumme toisiimme edelleenkin paremmin ja minulla on välillä vieläkin töitä tämän herkän hevosen sielunmaailman ymmärtämisessä. Ihan hurjia harppauksia ollaan otettu eteenpäin, mutta toki meillä on vielä ihan hirvittävä määrä opittavaa yhdessä!

Kapu on tässä lyhyen ajan sisällä astellut tiensä mun sydämeen ja opettanut mulle paljon tärkeitä asioita etenkin herkän hevosen ratsastamisesta. Paljon lämmitti omaa mieltä, kun omistaja oli muutama viikko sitten katsomassa meidän menoa ja totesi sen jälkeen, että Kapu näyttää ihan mielellään tekevän mun kanssa hommia <3

Uusimmat ratsastuskuvat meistä, tämä ja alempi, 24.11.2017 | © Merikke