6.2.2018

Positiivisuus on asennekysymys

Olen itse huomannut ja varmaan muillekin on pistänyt silmään, että positiivisuus tuntuu nyt huokuvan postauksistani niin instagramissa kuin täällä bloginkin puolella. Hehkutan jatkuvalla syötöllä Daliaa kaikissa someissani, kuten myös tosielämässäkin. Toivottavasti en rasittavuuteen asti.. ;) Mutta mun mielestä, jos siihen on aihetta, niin kyllä sitä vähän kuuluukin hehkuttaa! Usein mun ratsastuksen aikana saattaakin kentältä useaan otteeseen kuulua "WAU HIENO!!" tai "JAAA, SUPER!!!!" tai jotain muuta vastaavaa! :D

21.1.2018 | © Anna Y


Syksyllä kirjoittelinkin jo aiheesta, että "ihan ok" on tarpeeksi hyvä, mutta nyt minusta tuntuu, että olen tosissani osannut omaksua sen ajattelutavan. Viime aikoina olen harvoin jäänyt ruikuttamaan osaamattomuutta tai epäonnistumisia, vaan olen aina etsinyt ne hyvät puolet. Asennemuutos on tapahtunut selvästi jossain pääni sisällä, sillä pitkään aikaan mulla ei ole ollut huono fiilis ratsastuksen jälkeen. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että meidän treenimme menisivät aina ihan putkeen ja kaikki onnistuisi täydellisesti, vaan pyrin ihan tietoisestikin etsimään ne onnistumiset sen sijaan, että takertuisin niihin juttuihin, joissa oli hankaluuksia. Pidemmän päälle positiivinen ajattelutapa on automatisoitunut ja lähes aina olen saanut tulla takaisin talliin hymy korvissa, heppaa vuolaasti taputellen. Ja se on sen ansainnut - onhan se mulle aina se maailman hienoin!

Toki siitä huolimatta, että ajattelen positiivisesti ja kiinnitän aikaisempaa enemmän huomiota onnistumisiin, osaan löytää myös sen kriittisen tavan katsoa omaa tekemistä. Tiedostan ja näen myös virheet ja ne asiat, joissa on parantamisen varaa. En kuitenkaan samalla tavalla jää murehtimaan niitä, vaan osaan käsitellä ne aikaisempaa rennommin. Tarkastelen ratsastustani kyllä edelleenkin kriittisesti, mutta nimenomaan positiivisen kautta, enkä lyttäämällä omaa tekemistäni. Osaan katsoa meidän kehitystämme optimistisella tavalla, mikä luo paljon enemmän uskoa myös tulevaisuuteen!

Hieno! ♥ | 31.1.2018 | © Pia Kujanpää

Vuodenvaihteessa tein yhden selkeän muutoksen ja vaihdoin ryhmätunneista yksityisvalmennuksiin. Valmentajan huomio on jatkuvasti minussa ja hän pystyy suunnittelemaan tehtävät ihan meitä ajatellen. Saan häneltä tarvittavan tuen ja päästään etenemään meille sopivassa tahdissa. Nyt olen huomannut, että pystyn keskittymään omaan ratsastukseeni paljon aiempaa paremmin. Ryhmätunneilla ajatus saattoi harhailla sillä välillä, kun valmentaja keskittyi muihin ratsukoihin ja muutenkin oma huomio saattoi välillä kiinnittyä aivan liikaa muiden tekemiseen ja välillä jopa itseni vertaamiseen muihin. Yksityistunnilla puolestaan huomaan ratsastavani täysin omaa itseäni varten, keskittyen 100% itseeni ja hevoseeni. Ratsastan kaikki tehtävät huolellisesti ja otan homman tosissani: tarkoituksena on joka kerta oppia uutta, viedä meitä vähän eteenpäin, katsoa mikä sujuu ja missä on parannettavaa. Lisäksi saan aina "kotiläksyjä", joiden avulla voin itsenäisissä treeneissä kehittää meidän osaamistamme. Treenaaminen onkin aikaisempaa kokonaisvaltaisempaa, nousujohteisempaa ja tehokkaampaa. Positiivisen asenteen avulla osaan nousevasta vaatimustasosta huolimatta olla armollinen omille virheille ja olla tyytyväinen siihen, missä pisteessä nyt mennään!

Minulle on jo kauan hoettu, että minun pitäisi oppia olemaan vähemmän ankara itselleni. Vihdoin vuosien ikuisuusprojekti on tuottanut tulosta ja oma asenne on selvästi muuttunut - ja vain positiiviseen suuntaan! Samalla myös motivaatio on noussut kohisten ja kaikki tuntuu vaan niin paljon paremmalta. Ja mikäs tässä, huippuhevosen kanssa tehdessä! ;)

Välillä sitä tekee mieli kehua hevosta maasta taivaaseen, vaikka se ei olisi mitään erikoista tehnytkään, tai vaikka tunti ei niiiin hyvin olisikaan sujunut. Mutta miksipä en silti sitä tekisi? Onhan se joka tapauksessa minulle se maailman hienoin, vaikka miten päin laitettaisiin... <3

♥ | © Pia Kujanpää

2 kommenttia:

  1. Mullakin on jo pitkään ollut tuo, että tyydyn ratsun osalta hyvin vähäänkin ja kehun sitä hyvin pienestäkin. Sen sijaan itselleni saatan olla liiankin ankara välillä ja siitä olisi kyllä hyvä päästä eroon..

    Joka tapauksessa tää oli oikein kiva postaus! Hyvä aihe :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Suvi! :)

      Se on todella hyvä asia, että osaa olla kiitollinen hevoselle jo pienestä. Toki vaatimustason noustessa ja hevosen kunnon kohotessa, voi siltä vaatia yhä enemmän, mutta on ihanaa, jos sitä osaa kiittää aina kun se tekee hyvin tai edes yrittää! :)

      Mulla on myös ollut pitkään se, että hevoseen osaan olla tyytyväinen, mutta itseltäni vaadin paaljon enemmän ja kritisoin omaa tekemistäni rankasti. Pikkuhiljaa olen alkanut oppimaan siitä pois ja osaan nähdä meidät kokonaisuutena: tässä pisteessä mennään nyt ja se on ihan tarpeeksi hyvä. Harjoittelemme jatkuvasti paremmiksi, mutta on hyväksyttävä se, missä vaiheessa nyt ollaan. Se on oikeastaan edellytys uuden oppimiselle! :)

      Tsemppiä treeneihin! :)

      Poista