1.3.2018

Onnea on valmentaja, jota kiinnostaa

Muutama viikko sitten koin useampaan otteeseen epäonnistumisen tunteita, kun itsenäiset treenit Dalian kanssa eivät tuntuneet onnistuvan - ei sitten millään. Hevonen olisi mielellään kulkenut pitkänä kuin nälkävuosi, takajalat tallissa ja selkä alhaalla. Itse yritin pitää pakettia epätoivoisesti kasassa, mutta edes oma kroppa ei tuntunut suostuvan yhteistyöhön. Pitkän hyvän vaiheen jälkeen epäonnistuminen tuntui lannistavalta. Ja vaikka viimeisimmässä postauksessa pääsinkin kovasti iloitsemaan siitä, että osaan pysyä positiivisena ratsastuksen suhteen ja edes ne pienet epäonnistumiset eivät tunnu pahalta, niin silti vaikeimpien hetkien aikana tuntui siltä, että ajatusmaailmani pääsi keikahtamaan ihan vahingossa päälaelleen. Yritin lohduttautua sillä, että vaikeat vaiheet kuuluvat lajiin, mutta silti olo oli lannistunut.

Kuvituksena Pian ottamat ihanat kuvat viime talvelta. Ensimmäinen ratsastus Saksan reissun jälkeen 28.2.2017! <3 | © Pia Kujanpää


Onneksi meillä on kuitenkin tukenamme valmentaja, joka kuuntelee huolia ja keksii meidän kanssamme ratkaisuja ongelmiin! Meillä oli takanamme muutama hankala päivä, joiden jälkeen päästiin vihdoin valmennukseen. Minua ei ole pitkiin aikoihin jännittänyt mennä kenenkään silmän alle, mutta on pakko myöntää, että noiden vaikeiden päivien jäljiltä itsetunto ratsastuksen suhteen oli niin pohjamudissa, että melkein hävetti mennä esittelemään ratsastustaan jonkun eteen. Toisaalta tiesin, että saan viimeinkin apua hankaluuksiin, joten olo oli samanaikaisesti helpottunut. Vuodatin heti alussa Jossulle asiat, jotka tuottivat päänvaivaa ja aloimmekin sitten heti purkamaan niitä. Ratsastimme hevosen ensin pysähdysten/äärimmäisten kokoamisten avulla rehellisesti takajalkojen päälle kantamaan itsensä, jolloin se tuli myös edestä kevyeksi. Hetken verran väännettiin hiki hatussa, mutta yhtäkkiä jokin palanen loksahti paikoilleen ja ratsastus tuntui paremmalta. Sen jälkeen sain koko lopputunnin tehdä töitä kevyen ja yritteliään hevosen kanssa. Tehtiin kaikki tehtävät lähes moitteettomasti - ravi oli älyttömän mageeta, laukka pyöri ja hevonen kokosi kuunnellen istuntaa... En muista milloin viimeksi ollaan saatu niin paljon kehuja kuin tuolloin!

Olo tunnin jälkeen oli äärimmäisen huojentunut - ja onnellinen. Kyseinen valmennus sai minut ymmärtämään, että ehkä suuri osa meidän ongelmista ei ollutkaan todellisia, vaan pikemminkin pääni sisäisiä. Koska olemme vaiheessa, jossa nostamme tasoa ja opimme paljon uusia asioita ja opetamme hevosta liikkumaan uudella tavalla, on ihan luonnollista, että vaikeuksia tulee. Asiat tuntuvat vähän erilaiselta selkään, kuin miltä ne näyttävät maankamaralle. Olin ollut todella huolissani esimerkiksi istunnastani harjoitusravissa, mutta siihen paneutuessamme tokaisikin valmentaja, ettei hän tiedä, mitä hänen tuossa pitäisi korjata, kun ei siinä ole mitään korjattavaa. Välillä tunne selkään voi olla erilainen kuin ennen, jopa epämiellyttävä - mutta se ei silti tarkoita, että asiat olisivat pielessä.

© Pia Kujanpää


Seuraava valmennus koitti muutaman päivän kuluttua. Välissä olin muutaman kerran ollut kentällä ja Dalia oli ollut superhyvä. Tunnilla eteen tuli kuitenkin uusia hankaluuksia, kun Dalialla oli kovasti ylimääräistä virtaa, mikä näkyi keskittymättömyytenä ja ulkopuolisten asioiden (kuten esimerkiksi hiihtäjien) tuijotteluna. Pöllöenergiaa on joinain päivinä vaikeaa saada kanavoitua tehtävien tekoon, kuten meillä tuolloin kävi. Takoituksena oli tehdä väistöjä. Dalia jäi energisyydestään huolimatta pohkeen taakse, eikä polkenut kunnolla takaa. Tahtia oli äärimmäisen vaikeaa yrittää säilyttää, mutta hetken kuluttua homma alkoi toimimaan jotenkuten. Jatkettiin samaa ravissa - ja ongelmat pamahtivat jälleen esille. Yritettiin siis aluksi keskittyä ihan vain raviin, jättäen väistöt hetkeksi pois ohjelmasta. Iso ja lennokas ravi oli tilauksessa, mutta mulla oli tunne kuin oltaisiin Vermon suoralla päästelty. Hevonen ei taipunut milliäkään ja lähti aina yhdestä tietystä kulmasta kuin ammus eteenpäin. Minä typeränä turvauduin niissä tilanteissa siihen kaikkein helpoimpaan - ja huonoimpaan - vaihtoehtoon, eli käteen. Otettiin pieni mietintätauko, jonka jälkeen jatkettiin, minä istunnalla ratsastaen ja hevonen paremmin avuilla ja hallussa. Päästiin jatkamaan takaisin väistöjen pariin. Ne menivät ihan kohtuullisesti, mutta hevosesta huomasi, että sen fokus oli pätkittäin jossain aivan muualla kuin työnteossa. Tahti ja lennokkuus oli vaikea säilyttää, mutta kyllä sieltä muutamia ihan kelpojakin pätkiä saatiin aikaiseksi.

Tässä vaiheessa tuntui siltä, että oltaisiin ihan hyvin voitu lopettaa ja luovuttaa, mutta välikäyntien aikana keräsin itseni ja lähdin täynnä uutta puhtia kohti laukkatehtävää. Tultiin keskihalkaisijalle vastalaukassa, siitä voltti (vastalaukassa), jonka jälkeen toiseen suuntaan (myötälaukassa) voltti ja sen jälkeen pieni pätkä sulkutaivutusta kohti uraa, mitä pitkin jatkettiin vastalaukkaa. Jotain ihmeellistä tapahtui, sillä Dalia tuli yhtäkkiä ihan höyhenenkevyeksi, eikä tarvittu montaa toistoa, kun hevonen oli niin S-U-P-E-R-H-I-E-N-O!! Kaikki alkutunnin vaikeuden unohtuivat ja olin valmennuksen jälkeen ihan haipeissa meidän suoriutumisesta. Tuo tunti osoitti mulle jälleen kerran sen, että vaikeuksien jälkeen se yksikin onnistuminen saa fiiliksen todella korkealle. Ja tälläkin kertaa, vaikka oman takapuolen alle tunne ei jatkuvasti ollutkaan loistava, saatiin valmentajalta hyvää palautetta! :)

© Pia Kujanpää


Ihanaa huomata, miten kokonaisvaltaisesti ollaan päästy työskentelemään ja kehittymään näiden yksityistuntien ansiosta. Vaikka meille tulee ongelmia, on meillä tukenamme aivan mahtava ja sitoutunut valmentaja ratkomassa niitä meidän kanssamme... Onnea on valmentaja, jota kiinnostaa meidän edistyminen ja menestyminen, jolla on halua viedä meitä kohti tavoitteita ja joka tahtoo meidän onnistuvan. Kiitos hänelle <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti