24.4.2018

Istuntajuttuja - jälleen kerran

Toissa viikon torstaina päästiin Dalian kanssa ikuisuuksilta tuntuneen ajan jälkeen VIIMEINKIN kouluvalmennukseen. Edeltävästä oli kulunut jo ihan luvattoman kauan aikaa, joten tunti tuli todellakin enemmän kuin tarpeeseen. Jossu pisti meidät oikein kunnolla hikoilemaan ja etenkin mun hieman hunningolle päässyt istuntani pääsi tarkkaan syyniin. Ja hyvä niin - jo oli korkea aikakin pistää tämä kroppa takaisin hallintaan.

Meillä oli viime aikoina ollut hankaluuksia muun muassa taivutuksissa sekä siinä, että saisin Dalian rehellisesti kantamaan itsensä myös kootummassa muodossa. Kerroin valmentajalle heti aluksi meidän ongelmistamme ja päätettiin tänään keskittyä taivutuksiin. Kuitenkin ennen kuin edes ehdimme varsinaisen teeman kimppuun, tuli Jossu ihan kädestä pitäen korjaamaan mun istuntaa, joka oli päässyt näiden itsenäisten viikkojen aikana melkoiseen rapakuntoon. Ei se nyt mikään katastrofi sentään ollut, mutta on parempiakin päiviä nähnyt! :D Korjattiin jalkojen asentoa, koko yläkroppaa ja käsiä (okei, varmaan about jokaista liikkuvaa osaa mun kehossa... hups). Kaikki korjaukset eivät olleet mitään maailmaa mullistavia tai suuria, mutta kuitenkin merkittäviä kokonaisuuden kannalta!

Jalkojen kanssa ongelmana on ollut se, että työnnän kantapäätä liian paljon alas, jolloin kaikki polvesta alaspäin lähtee työntymään vähän eteenpäin. Silloin jalka jännittyy, eikä nilkka pääse joustamaan liikkeen mukana. Lisäksi mulla on ongelmana vielä se, että jalkaterä kääntyy ulospäin ja luonnollisesti kantapää on siinä tilanteessa kohti hevosen kylkeä, mikä on huono juttu etenkin silloin, kun kannukset ovat jalassa. Tätä koko pakettia lähdettiin korjaamaan siten, että kantapää sai nousta ylöspäin sen verran, että jalkapohja oli vaakatasossa. Koko jalkaa työnnettiin vähän taaemmaksi niin, että kantapää oli lantion kanssa ns. samalla viivalla. Lisäksi minun piti rentouttaa jalkaterä niin, että varpaat osoittivat menosuuntaan, eivätkä niin paljon sivulle. 

Jalan työntyessä eteen, yläkropalle kävi päinvastoin, eli se kaatui taakse. Jossu korjasi mua pystympään, jolloin selkään tuli notko. Vatsalihasten toiminta oli niin puutteellista, että ihan hävetti, mutta kunhan pistin ne töihin, myös selkä pyöristyi. Core-osasto oli siis siltä osin kunnossa, mutta mun niska-hartia-seutu on taas päässyt niin jumiin, että könötän siellä ihan Notre Damen kellonsoittajan näköisenä. Hartioita sai ihan tosissaan viedä taaksepäin ja koko kroppa huusi hoosiannaa. Ja vielä pisteenä iin päälle... se katse ylös sieltä hevosen niskasta. Alaviistoon suunnatut kasvot vielä korostavat takanojaa ja lytyssä olevia hartioita.. (kyllä, todistin tämän itse kuvasta pari päivää jälkikäteen.. ai kauhistus). Milloinkohan mä mahdan oppia?

Ja vielä viimeisenä, muttei vähäisimpänä: mun kädet. Mikäs muukaan. Niissä oli korjattavaa lähinnä taivuttaessa, mutta pieniä korjauksia piti ihan yleisestikin tehdä. Viime syksynähän kamppailin kovasti "lepattavien" käsivarsien kanssa ja nyt talven aikana ne tuntuivat korjautuneen. Tai sitten ei: paksut talvivaatteet ovat hämänneet tehokkaasti etenkin itseäni, mutta nyt kevään tultua ja vaatteiden vähennyttyä todellisuus on jälleen paljastunut. Ja edelleenhän ne lepattavat... heh. Niitä yritettiin siinä sitten pikkuhiljaa korjailla takaisin paikoilleen, kyljen viereen.

Tässä havainnollistava kuva siitä, miten jalka työntyy eteenpäin ja yläkroppa taakse (vihreä viiva kuvaa "oikeaoppisen" istunnan suoruutta ja punainen mun kallistumista). Vasemmanpuoleisessa kuvassa myös huomaa sen, että kantapää työntyy alas ja jalkaterä sojottaa hevosesta ulospäin. Molemmissa kuvissa kädet on ihan ok, mutta hartiat pitäisi pyöräyttää taaksepäin. Etenkin oikeanpuoleisessa kuvassa katse alaviistoon korostuu ja se puolestaan korostaa takakenoa ennestään. Eli suunnilleen tällaisesta tilanteesta ollaan lähdetty liikkeelle. Ravissa tilanne on pahimmillaan ja etenkin silloin, kun pyydän isoa ravia/keskiravia. Nämä kuvat on siis otettu kyseisen valmennuksen jälkeen, mutta huomaa, että "vaativissa" tilanteissa en pysty keskittymään kroppaan niin paljon. Nämä ovat pahimmasta päästä, mutta otin ne tähän ihan tarkoituksella, sillä niistä näkee virheet selkeiten!
Kuvat © Anniina ! :)

Näissä kahdessa kuvassa tilanne on parempi, vaikka nämä onkin kuvattu samalla kerralla kuin ylemmät kuvat. Hallitsen kehoni selvästi paremmin silloin, kun keskitän huomioni istuntaani (mikä on ihan luonnollista :D). Molemmissa tahtoisin pyöräyttää hartiat taakse, mutta muuten istuntani on etenkin laukkakuvassa kohtuullisen hyvä: jalka on omalla paikallaan ja rento nilkasta. Ylävartalo on myös omalla paikallaan ja vatsalihakset ilmeisesti kohtuullisesti käytössä, sillä selkäkin on pyöreä!
Kuvat © Anniina :)



Kaikki korjaukset tehtyäni, olo tuntui ihan hirveältä, eikä todellakaan siltä, että olisin ollut millään tavalla rentona. Tuntui siltä, että mun kroppa vaan oli jossain asennossa, eikä mulla ollut hajuakaan miten sitä pystyi käyttämään. Hevosen seistessä paikallaan homma tuntui vielä olevan hallussa, mutta liikkeelle lähteminen hieman kuumotteli. Kaiken kaikkiaan saatiin homma kuitenkin toimimaan ihan kelvollisesti ja päästiin vihdoin keskittymään päivän teemaan eli niihin taivutuksiin. Pientä hienosäätöä tehtiin käsiin, eli mietittiin kumpi nyrkki nyt puristuukaan ja missä tilanteessa sekä palautettiin mieliin se, että taivutushan ei tosiaan lähde sieltä kädestä vaan jalasta. Hetki saatiin hikoilla, mutta loppujen lopuksi lamppu mun päässä syttyi ja Dalia taipui oikein pyöreästi jokaisessa askellajissa molempiin suuntiin. Myös vasemmalle, mikä on tällä hetkellä meidän vaikeampi suunta, se tuli lopulta rehellisesti jalan ymprärille.

Valmennukseen jälkeen olo oli ihan mielettömän hyvä, vaikka alkutunti menikin tuskaillessa "uuden" asennon parissa. Saatiin hyvää palautetta ja rutkasti kotiläksyjä takataskuun. Niitä ollaankin nyt useamman kerran painettu hiki hatussa, mutta kova työ on tuottanut tulosta. Idea taipumisesta on mulla nyt paremmin takaraivossa, vaikka homma edelleen vaatiikin perusteellista keskittymistä onnistuakseen kunnolla. Myös istuntaan olen keskittynyt paremmin kuin pitkiin aikoihin. Valmennusta seuraavana sunnuntaina minulla oli aivan oivallinen tilaisuus, kun sain kuvia meidän menosta ja pääsin ihan konkreettisesti näkemään, miten se kroppa siellä killui mukana. Istuntatreeni jatkui täydellä teholla viime viikon keskiviikkona, kun käytiin maneesilla treenaamassa ja pääsin peileistä stalkkaamaan reaaliajassa omaa tekemistäni. Jouduttiin hevosen kanssa molemmat hikitreeniin, mutta se oli sen arvoista. Vaikka itse sanonkin, niin istuntani näytti selässä pätkittäin ihan tosi hyvältä ja Dalia se vasta olikin ihan mielettömän hyvä! <3

Vaikka aluksi "uusi" asento tuntuikin tosi vaikealta, niin tällä hetkellä esimerkiksi jalan asento alkaa tuntua jo kohtuullisen luonnolliselta, eikä enää niin uudelta ja ihmeelliseltä. Ylävartalon kanssa mulla on vielä paljon töitä, sillä joudun ihan oikeasti tsemppaamaan itseäni, jotta saan oikeat lihakset hommiin, enkä jää röhnöttämään siihen "mukavaan asentoon". Onnistuessaan asento tuntuu kyllä ihan hyvältä, mutta vaatii ponnisteluja, sillä lihakset joutuvat siinä oikeasti töihin. Toki ilman peilejä tai ulkopuolista apua on hankalaa korjata kerralla montaa asiaa. Siispä istunta on nyt hieman pidempiaikaisena projektina jälleen. Eipähän tosiaan pääse fiilistelemään, kun aina on jotain korjattavaa. Välillä tuntuu ihan epätoivoiselta, kun ei koskaan tunnu oppivan hallitsemaan sitä omaa kehoaan, mutta onhan se jo tullut useampaan otteeseen todettua nämä hankalat vaiheet kuuluvat tähän lajiin. Nyt vaan ankarasti treeniä myös kuskin osalta ja kyllä me kohta täältä(kin) noustaan. Onneksi ainakin heppa on hieno... kuskilla on vielä vähän harjoittelemista... ;) <3

Kyllä tästä vielä hyvää tulee ♥ | © Anniina

19.4.2018

Vastoinkäymisistä voimaa

Muutama viikko sitten polkaistiin meidän kisakausi käyntiin ImRan 1-tason koulukilpailuissa. Oltiin maaliskuun puolella käyty jo samaisen seuran järjestämissä rataharjoituksissa, jossa mentiin kaksi HeA:ta, lyhyen ja pitkän radan ohjelmat. Silloin päivä sujui kokonaisuudessaan tosi kivasti ja odotin innolla kauden varsinaista avausta ja kisaratoja. No, vihdoin 7.4. lauantaina päästiinkin sitten tositoimiin ja tämän kevään ensimmäisiin kilpailuihin. Instagramin puolella meitä seuraavat ehkä muistavatkin, ettei kyseinen kisapäivä kuitenkaan sujunut ihan odotusten mukaisesti. 

Meidän piti alkuperäisen suunnitelman mukaan mennä kisoissa sekä HeB KN Special että HeA:1, mutta jouduttiin jättämään HeA kokonaan pois aikataulullisten ongelmien vuoksi. Ehkä se oli ihan hyvä asia, sillä minulla valmistautuminen kisoihin jäi ihan hävyttömän vähäiseksi, sillä olin juuri kisoja edeltävän viikon ajan aika kovasti töissä kiinni ja harjoittelu jäi siksi ihan olemattomaksi. Kisapäivää edeltävää perjantaita lukuun ottamatta taisimme vain maastoilla koko viikon ja yhtenä päivänä en ehtinyt tallille ollenkaan. Perjantain "valmistelutreeni" jäi myös ihan naurettavan lyhyeksi, sillä olin jo ihan poikki reilun 10 tunnin työpäivän jäljiltä ja jaksoin vain ratsastaa nopeasti askellajit läpi. Lähtökohdat kisoihin eivät siis tosiaan päätä huimanneet.

Muutama kuvituskuva ImRan koulurataharjoituksista 17.3. | © Pia Kujanpää ♥


Itse kisapäivään lähdin vähäisestä valmistelusta huolimatta ihan rauhallisin mielin. Kisapaikalla kaikki sujui hyvin, vaikka jouduinkin lähtemään matkaan ilman apukäsiä. Onneksi henkilökunta oli ystävällistä ja sain Dalian hetkeksi annettua parkkivahdin huomaan, kun kävin maksamassa lähtöni. Melkeimpä heti paikalle päästyäni alkoi verryttely ja siitähän se riemu sitten repesikin. Dalia oli todella hankalan oloinen; jäi pohkeen taakse ja oli epätasainen edestä. Siitä puuttui lennokkuus ja rentous kokonaan ja pieni tuskanhiki saatiin kuskille aikaiseksi. Verryttelyn aikana en oikein ehtinyt saamaan hevoseen mitään kontaktia, eikä puhettakaan siitä, että olisin saanut sen hyväksi ja pehmeäksi. Valmistautumisalueella annoin Dalian kävellä vain pitkin ohjin, kunnes muutama ratsukko ennen meidän suoritustamme, aloin ratsastaa sitä siellä läpi. Pienessä tilassa oli hankalaa saada jo valmiiksi pohkeelle hidas hevonen nopeaksi, mutta onnistuin siinä jotenkuten ja Dalia tuli loppujen lopuksi jopa ihan kivaksi! 

Juuri kun olin ehtinyt huokaista helpotuksesta ja pääsimme radalle odottamaan lähtömerkkiä, havaitsi Dalia, että maneesin ulkopuolella seisoi hevosia - ja niitähän piti tietenkin ensin säikähtää ja sen jälkeen vielä kyttäillä. Tuomari onneksi huomasi tilanteen ja odotteli, että pahin jännitys oli ohitse ennen kuin antoi lähtömerkin. Vaikka pahin ylivireys ja "lentoon lähdön" vaara oli ohitse, jäi Dalia silti jännittyneeksi. Koko radankaan aikana se ei ehtinyt kunnolla rentoutumaan, ihan lopuksi ehkä hieman parani, mutta jännityksen vuoksi suoritus oli hieman kiireinen. Lisäksi hevonen jäi jälleen pohkeen taakse, eikä ollut avuille kovin terävä. Positiivista oli kuitenkin se, että itse pystyin suht hyvin keskittymään ratsastukseen, vaikka hevonen olikin vaikeahko. 

Heti radan jälkeen tunne oli helpottunut. Selvittiinhän me sieltä, vaikka tilanne olikin vähän epätoivoisen oloinen huonoine valmisteluineen ja jännityksenaiheineen. Sain paperin käteeni ja siitä huomasi, että numerot paranivat aavistuksen loppua kohti, niin kuin olin vähän aavistellutkin etukäteen. Koko skaala oli 5,5-7 väliltä, eikä viitosella alkaviakaan ollut kuin ihan muutama. Tulos oli 62,800% eli tuollaisella suorituksella ihan kelvollinen. Loppukommenttina oli "Harmittavan jännittynyt suoritus tänään. Pyri ratsastamaan paremmin pohkeen eteen, jolloin myös tuntuma paranee" ja siihen pystyin täysin samaistumaan. 



Kai se on pakko myöntää, että vaikka kuinka yritin olla positiivisin mielin radan jälkeen, niin kyllä kotimatkan aikana muutamaan otteeseen kävi mielessä, että me taas alisuoritettiin. Taas. Hetken aikaa jo tuntui siltä, ettei me koskaan kisoissa onnistuta, kun joka kerta saa tulla kotiin ja sanoa, että "ei me nyt ihan ylletty meidän tasolle". Milloin me sitten ylletään vai ylletäänkö koskaan? Vai olenko mä vain uskotellut itselleni, että me ollaan parempia kotona, mutta todellisuus onkin se mitä me osataan kisoissa? Luulenko mä liikaa meistä? Itsestäni?

Hetken ajan pyörittelin mielessäni jos minkä moista ajatusta, mutta onneksi mieli kirkastui kotimatkan aikana ja tallilla pystyin jo aidosti nauramaan tapahtuneelle. Ja vaikka hetken aikaa olikin harmittanut, niin loppujen lopuksi osasin olla tosi tyytyväinen tähänkin päivään. Saatiinhan me paljon arvokasta kisakokemusta, vaikka homma ei ihan putkeen mennytkään. Eihän se rata todellakaan mikään katastrofi ollut - on meiltä paljon huonompaakin suorittamista nähty. Ja tällä naurettavalla harjoitusmäärällä ehkä voikin olla ihan tyytyväinen tähän tulokseen. Kokonaisuudessaan ollaan tämän talven aikana menty ihan huima harppaus eteenpäin ja vaikka sitä ihan parasta flowta ei vielä kisakentille ollakaan saatu, niin jaksan edelleen uskoa siihen, että jonain päivänä sekin tapahtuu ja me päästään loistamaan. 

Nyt vaan paljon lisää treeniä ja ratoja on alle tälläkin kaudella. Ja ennen kaikkeahan me kuitenkin vielä kerätään kokemusta rataratsastuksesta ja pyrin itselleni saamaan varmuutta omaan tekemiseen. Rutiinilla uskon ongelmien pienenevän ja itsevarmuuden kasvavan - ja sitä myöden suorittamisen paranevan huimasti. Nyt vaan reippaasti kohti uusia koitoksia! Ei anneta pienten epäonnistumisten lannistaa! :) 

"Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin"

10.4.2018

Kolme vuotta rakkautta

"Sua ilman mä muualla oisin,
toinen ja toisen kumminkin,
ja varmasti liikaa vaille jäänyt.."


1.4. tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun meidän matkamme Dalian kanssa alkoi. Matkaan on mahtunut paljon erilaisia tunteita, mutta päällimmäisenä on kuitenkin pohjaton kiitollisuus kaikesta siitä, mitä yhdessä olemme tehneet, oppineet, kokeneet ja saavuttaneet. Enemmän kuin mikään muu, merkitsee kuitenkin se, miten paljon tuo hevonen antaa ja opettaa minulle. Ilman sitä en olisi se ihminen, joka nyt olen. Se on kasvattanut ja opettanut minua tavalla, johon kukaan muu ei ole pystynyt. Sen avulla olen jaksanut sellaisinakin päivinä, kun tehnyt mieli luovuttaa. Se tuo minulle niin paljon iloa pelkällä olemuksellaan ja saa aina loppujen lopuksi hymyn huulilleni silloinkin, kun ei yhtään hymyilyttäisi <3

Näistä kuvista välittyy paremmin kuin hyvin se, että tuo hevonen on minulle ennen kaikkea ystävä. Me ollaan yhdessä tehty tästä meidännäköisemme matka... Matka, johon mahtuu kovan työn, oppimisen ja tavoitteiden saavuttamisen ohella myös paljon niitä kaikkein tärkeimpiä asioita: yhdessä tekemistä, olemista, hupsuttelua ja rakkautta! <3

Postauksen kuvista valtava kiitos ihanalle Merikelle! 











"... and then suddenly you were my everything" ♥