19.4.2018

Vastoinkäymisistä voimaa

Muutama viikko sitten polkaistiin meidän kisakausi käyntiin ImRan 1-tason koulukilpailuissa. Oltiin maaliskuun puolella käyty jo samaisen seuran järjestämissä rataharjoituksissa, jossa mentiin kaksi HeA:ta, lyhyen ja pitkän radan ohjelmat. Silloin päivä sujui kokonaisuudessaan tosi kivasti ja odotin innolla kauden varsinaista avausta ja kisaratoja. No, vihdoin 7.4. lauantaina päästiinkin sitten tositoimiin ja tämän kevään ensimmäisiin kilpailuihin. Instagramin puolella meitä seuraavat ehkä muistavatkin, ettei kyseinen kisapäivä kuitenkaan sujunut ihan odotusten mukaisesti. 

Meidän piti alkuperäisen suunnitelman mukaan mennä kisoissa sekä HeB KN Special että HeA:1, mutta jouduttiin jättämään HeA kokonaan pois aikataulullisten ongelmien vuoksi. Ehkä se oli ihan hyvä asia, sillä minulla valmistautuminen kisoihin jäi ihan hävyttömän vähäiseksi, sillä olin juuri kisoja edeltävän viikon ajan aika kovasti töissä kiinni ja harjoittelu jäi siksi ihan olemattomaksi. Kisapäivää edeltävää perjantaita lukuun ottamatta taisimme vain maastoilla koko viikon ja yhtenä päivänä en ehtinyt tallille ollenkaan. Perjantain "valmistelutreeni" jäi myös ihan naurettavan lyhyeksi, sillä olin jo ihan poikki reilun 10 tunnin työpäivän jäljiltä ja jaksoin vain ratsastaa nopeasti askellajit läpi. Lähtökohdat kisoihin eivät siis tosiaan päätä huimanneet.

Muutama kuvituskuva ImRan koulurataharjoituksista 17.3. | © Pia Kujanpää ♥


Itse kisapäivään lähdin vähäisestä valmistelusta huolimatta ihan rauhallisin mielin. Kisapaikalla kaikki sujui hyvin, vaikka jouduinkin lähtemään matkaan ilman apukäsiä. Onneksi henkilökunta oli ystävällistä ja sain Dalian hetkeksi annettua parkkivahdin huomaan, kun kävin maksamassa lähtöni. Melkeimpä heti paikalle päästyäni alkoi verryttely ja siitähän se riemu sitten repesikin. Dalia oli todella hankalan oloinen; jäi pohkeen taakse ja oli epätasainen edestä. Siitä puuttui lennokkuus ja rentous kokonaan ja pieni tuskanhiki saatiin kuskille aikaiseksi. Verryttelyn aikana en oikein ehtinyt saamaan hevoseen mitään kontaktia, eikä puhettakaan siitä, että olisin saanut sen hyväksi ja pehmeäksi. Valmistautumisalueella annoin Dalian kävellä vain pitkin ohjin, kunnes muutama ratsukko ennen meidän suoritustamme, aloin ratsastaa sitä siellä läpi. Pienessä tilassa oli hankalaa saada jo valmiiksi pohkeelle hidas hevonen nopeaksi, mutta onnistuin siinä jotenkuten ja Dalia tuli loppujen lopuksi jopa ihan kivaksi! 

Juuri kun olin ehtinyt huokaista helpotuksesta ja pääsimme radalle odottamaan lähtömerkkiä, havaitsi Dalia, että maneesin ulkopuolella seisoi hevosia - ja niitähän piti tietenkin ensin säikähtää ja sen jälkeen vielä kyttäillä. Tuomari onneksi huomasi tilanteen ja odotteli, että pahin jännitys oli ohitse ennen kuin antoi lähtömerkin. Vaikka pahin ylivireys ja "lentoon lähdön" vaara oli ohitse, jäi Dalia silti jännittyneeksi. Koko radankaan aikana se ei ehtinyt kunnolla rentoutumaan, ihan lopuksi ehkä hieman parani, mutta jännityksen vuoksi suoritus oli hieman kiireinen. Lisäksi hevonen jäi jälleen pohkeen taakse, eikä ollut avuille kovin terävä. Positiivista oli kuitenkin se, että itse pystyin suht hyvin keskittymään ratsastukseen, vaikka hevonen olikin vaikeahko. 

Heti radan jälkeen tunne oli helpottunut. Selvittiinhän me sieltä, vaikka tilanne olikin vähän epätoivoisen oloinen huonoine valmisteluineen ja jännityksenaiheineen. Sain paperin käteeni ja siitä huomasi, että numerot paranivat aavistuksen loppua kohti, niin kuin olin vähän aavistellutkin etukäteen. Koko skaala oli 5,5-7 väliltä, eikä viitosella alkaviakaan ollut kuin ihan muutama. Tulos oli 62,800% eli tuollaisella suorituksella ihan kelvollinen. Loppukommenttina oli "Harmittavan jännittynyt suoritus tänään. Pyri ratsastamaan paremmin pohkeen eteen, jolloin myös tuntuma paranee" ja siihen pystyin täysin samaistumaan. 



Kai se on pakko myöntää, että vaikka kuinka yritin olla positiivisin mielin radan jälkeen, niin kyllä kotimatkan aikana muutamaan otteeseen kävi mielessä, että me taas alisuoritettiin. Taas. Hetken aikaa jo tuntui siltä, ettei me koskaan kisoissa onnistuta, kun joka kerta saa tulla kotiin ja sanoa, että "ei me nyt ihan ylletty meidän tasolle". Milloin me sitten ylletään vai ylletäänkö koskaan? Vai olenko mä vain uskotellut itselleni, että me ollaan parempia kotona, mutta todellisuus onkin se mitä me osataan kisoissa? Luulenko mä liikaa meistä? Itsestäni?

Hetken ajan pyörittelin mielessäni jos minkä moista ajatusta, mutta onneksi mieli kirkastui kotimatkan aikana ja tallilla pystyin jo aidosti nauramaan tapahtuneelle. Ja vaikka hetken aikaa olikin harmittanut, niin loppujen lopuksi osasin olla tosi tyytyväinen tähänkin päivään. Saatiinhan me paljon arvokasta kisakokemusta, vaikka homma ei ihan putkeen mennytkään. Eihän se rata todellakaan mikään katastrofi ollut - on meiltä paljon huonompaakin suorittamista nähty. Ja tällä naurettavalla harjoitusmäärällä ehkä voikin olla ihan tyytyväinen tähän tulokseen. Kokonaisuudessaan ollaan tämän talven aikana menty ihan huima harppaus eteenpäin ja vaikka sitä ihan parasta flowta ei vielä kisakentille ollakaan saatu, niin jaksan edelleen uskoa siihen, että jonain päivänä sekin tapahtuu ja me päästään loistamaan. 

Nyt vaan paljon lisää treeniä ja ratoja on alle tälläkin kaudella. Ja ennen kaikkeahan me kuitenkin vielä kerätään kokemusta rataratsastuksesta ja pyrin itselleni saamaan varmuutta omaan tekemiseen. Rutiinilla uskon ongelmien pienenevän ja itsevarmuuden kasvavan - ja sitä myöden suorittamisen paranevan huimasti. Nyt vaan reippaasti kohti uusia koitoksia! Ei anneta pienten epäonnistumisten lannistaa! :) 

"Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti