28.5.2018

Onnistumisia vaikeuksien jälkeen

Viime postauksessa jaoin ajatuksiani väsymyksen ja kisapaineiden vaikutuksesta omiin fiiliksiin ja etenemiseen ylipäätään. Kuten silloin loppuun mainitsinkin, lähdin toiveikkaana sen päivän kouluvalmennukseen. Ajatusten purkaminen sanoiksi oli selkeyttänyt paljon omaa päätä vaikeuksien suhteen ja kyseinen koulutunti sujuikin ihan tosi hyvin. Saatiin paljon kehuja etenkin ravityöskentelystä. Ongelmia tuotti jälleen kerran taipuminen, mikä kyllä loppupeleissä on ihan mun oman kropan hallinnasta kiinni. Kaikenkaikkiaan saatiin kuitenkin ongelmat korjaantumaan ja Dalia teki kaiken loistavasti, kunhan vaan itse sain oman pään ja kropan kasattua ja vaadittua asiat siltä!

Vaikka hyvin mennyt kouluvalmennus antoi kyllä voimaa ja uskoa jatkaa, jouduin siitä seuraavat kaksi päivää jälleen tuskailemaan kisapaineiden alla. Oma pää ja sitä myöten tietenkin myös kroppa "jäätyi" ihan täysin, eikä hommasta tuntunut tulevan yhtään mitään. Yritin hokea itselleni, että ongelmat eivät olleet mitään ihmeellisiä tai maata mullistavia, vaan ne vain tuntuivat kamalammalta, miltä ne ulospäin näyttävät. Toisena päivänä, eli torstaina, päästiin extempore kouluvalmennukseen, mutta se ei odotuksista poiketen helpottanutkaan oloa, vaan pikemminkin päinvastoin. Tasaisen tuntuman säilyttäminen sekä hevosen pitäminen ohjan ja pohkeen välissä rentona ja pyöreänä tuntuivat olevan melko utopistisia haaveita. Dalia oli jatkuvasti karkaamassa tuntumalta, enkä kyllä todellakaan voi syyttää siitä pelkästään hevosta. Omassa tekemisessä oli aukkoja kuin reikäjuustossa.

Torstain kouluvalmennuksesta 3.5. | © Keri


Valmentajan kanssa keskusteltiin ja päädyttiin siihen ratkaisuun, että nyt olisi ehkä aika vaihtaa kuolainta. Dalia on nyt muutaman vuoden ajan käyttänyt suoraa happy mouth -kuolainta, mutta se alkaa ehkä olla meille jo liian kevyt. Kaverini osasi myös kertoa, että suora kuolain on hidas kuolain ihan ylipäätään, mutta etenkin taivutuksissa sen hitaus tulee esille. Meinasin itse, että en uskalla vaihtaa kuolainta juuri kisojen alla ja mennä "uudella" kuolaimella yhden päivän harjoittelulla kisoihin, mutta ihana Keri lupasi tulla auttamaan meitä seuraavana päivänä kentälle, jotta saisin vähän apua ja tukea sekä lisää itsevarmuutta lauantain kisoja ajatellen.

Tuumasta toimeen ja seuraavana päivänä Dalialla oli suussaan kolmipalakuolain. Jälleen kerran Dalia osoitti mulle fiksuutensa, eikä juurikaan reagoinut kuolaimen vaihdokseen, vaan otti muutoksen vastaan oikein positiivisesti. Kerin kanssa keskityttiin vain siihen, miten hevonen liikkui: haluttiin askellajit isoiksi, näyttäviksi ja tahdikkaiksi, sekä hevonen keskittyneeksi, rennoksi ja pyöreäksi. Ei tehty mitään temppuja, vaan vain perustyöskentelyä, jotta molemmille jäisi hyvä mieli seuraavan päivän ratoja ajatellen. Tavoitteessa onnistuttiin ilmeisen hyvin, sillä itse ainakin olin pelkkää hymyä ratsastuksen jälkeen. Sain muutamia oivalluksia (tai lähinnä muistutuksia vanhoista opituista, jopa itsestäänselvistä asioista): vaikka hevosta ratsastetaankin takaa eteen, niin siitä huolimatta päähän "saa koskea". Kädellä saa ja täytyykin pitää vastaan, (hetkellisesti käsi voi puristua tiukemmin nyrkkiin) jos hevonen meinaa karata tuntumalta. Samanaikaisesti kuitenkin täytyy ratsastaa hevonen jalalla kohti sitä kättä, sillä jos se karkaa tuntumalta, on se oletettavasti myös tiputtamassa selän ja vatsan alas ja jättämässä takajalat talliin. Jalalla ja istunnalla tämä pyritään estämään.

Tämä ja alempi, perjantai 4.5. ♥ | © Keri



Toinen oivallus, minkä oikeastaan sain jo edeltävän päivän valmennuksessa, mutta sisäistin kunnolla vasta perjantaina, oli se, että vaikka myötääminen onkin ensiarvoisen tärkeää, ei ohjaa voi silti missään nimessä heittää pois. Jos myötää liikaa, hevonen valuu etupainoiseksi ja silloinkin lopettaa kroppansa kantamisen. Eli kohtuus siinäkin asiassa! Pääsin siis muistuttelemaan mieleen vanhan tutun fraasiin: kun hevonen vastustelee, saa siihen laittaa painetta, mutta silloin kun se kulkee oikein ja kantaa itsensä, sen voi "antaa olla" (ja se nimenomaan on myötäämistä, että antaa hevosen olla rauhassa ilman painetta. Toki painetta tarvitaan asioiden vaatimiseen, mutta aina kun homma sujuu, paine vähenee). Silloin hevonen oppii, että sillä on mukavaa silloin, kun se kantaa, eikä vastustele! 

Näillä vinkeillä ja muistutuksilla sain hevosen oikeasti tosi kivaksi ratsastettua ja lähdinkin positiivisilla fiiliksillä kisoihin seuraavana päivänä. Ja pakko kyllä vähän hehkuttaa, että molempien luokkien verryttelyissä Dalia oli ehkä hienompi kuin koskaan ikinä!! Se oli kantoi itsensä niiin hienosti ja pysyi paketissa vähän kootumpanakin, sekä mikä tärkeintä: oli rento! Lähdin tosi odottavaisin mielin radalle. Ekalla (HeB) radalla vähän jäädyttiin - taas kerran (alan ihan oikeasti uskomaan siihen ekan radan kiroukseen, kun aina munaan päivän ekan radan :D). Dalia oli aika löysä ja hidas, enkä oikein tuntunut saavan mitään otetta koko touhuun. Seuraavalle radalle lähdin kuitenkin itse paremmalla tsemppiasenteella ja matkassa oli jopa hitusen taistelutahtoa. Ja mehän taisteltiin! Jestas sentään, yksi ehdottomasti parhaita A-ratoja, mitä ollaan tehty. Kohtuullisen tiukalta tuomarilta 61,379% ja sillä tuloksella yllettiin kovassa seurassa 7. tilalle (7/16). Olin haljeta ylpeydestä, sillä Dalia oli tehnyt niin superhyvän suorituksen, eikä edes jääty kauas sijoituksista, mikä on mulle heA:ssa iso saavutus! Huh!

Hienoin ikinä ♥ | © Anniina

© Merikke

© Anniina

© Merikke

Onnistuneen kisapäivän jäljiltä hymy säilyi korvissa iltaan asti ja puhelut hevosen omistajalle sekä meidän valmentajalle olivat oikein ilontäyteisiä! Hankaluuksien jälkeen tuntui niin hyvältä onnistua ja tällaiset antavat aina niin paljon voimaa jatkaa eteenpäin. Dalia on saanut Solbackan kisojen jälkeen ansaitun hölläilytauon koulutreeneistä, mikä onkin venähtänyt estekisojen, helteen sekä yllättävän saikun vuoksi tarkoitettua pidemmäksi. Mutta kunhan tästä pääsisimme jatkamaan, olisi tarkoitus keskittyä hevosen ryhtiin ja siihen, että se säilyttäisi energian ja kantamisen ilman kiemurtelua myös kootummassa muodossa. Itse joudun myös melkoiseen rääkkiin, sillä tarkoituksena olisi iskoistaa päähän entistä tiukemmin se, etten vahingossakaan sorru ratsastamaan kädellä. Sillä vaikka hevonen on pään kanssa vaikea, ongelma ei ole siellä, vaan kropassa. Eikä se käsi siihen auta, vaan istunta ja jalka! Tärkeää olisi myös jatkuvasti harjoitella nopeutta - pitäisi oppia olemaan askeleen edellä hevosta. Ihanteena olisi päästä estämään virheiden tapahtuminen, eikä niiden korjaileminen jälkikäteen! :)

Voi vitsi, miten motivoitunut olo tällä hetkellä onkaan! Olen tajunnut sen, että useimmiten pahin vastus katsoo peilistä - ja kun sen epäröinnin saa kukistettua itsestään, on periaatteessa kykeneväinen ihan mihin vain. On ihan mielettömän ihanaa, että mulla on ympärilläni sellainen tiimi, joka tsemppaa mua jaksamaan eteenpäin ja opettaa mua olemaan armollinen itselleni silloin, kun sitä vaaditaan. Heidän avullaan jaksaa hankalinakin hetkinä tsempata itsensä painamaan duunia omien tavoitteiden eteen ja voi vitsi tällaisia onnistumisen tunteita! Enkä tietenkään voi unohtaa hehkuttaa sitä kuinka ihana ja kultainen hevonen mulla onkaan. Ilman sitä nämä onnistumiset eivät olisi mitään. Se on mulle rakkainta maan päällä <3 

Rakkain ♥ | © Anniina

1.5.2018

Babysteps, babysteps

Kuvituksena Meriken ottamat kuvat 1.4.2018 ♥


Meillä on viime aikoina treenit sujuneet todella vaihtelevasti. Niin kuskin mielentila kuin hevosen energisyys ja työmoraali vaihtelevat yhtä sujuvasti kuin nämä Suomen sääolot. Kuten viime postauksessa kerroinkin, laitettiin valmentajan kanssa mun istuntaa vähän kondikseen ja siihen olen nyt paljon keskittynyt myös itsenäisissä treeneissä. Aivot ovat välillä olleet ihan umpisolmussa uusien asioiden kanssa ja valmentajaa on ollut huutava ikävä. Toki onnistumisiakin ollaan koettu (ja paljonkin), mutta nyt tuntuu vähän siltä, että meidän vauhdikas nousukiitomme on päässyt hiipumaan. 

Yksi tärkeä hetki, joka sai minut hetkeksi pysähtymään oli toissa viikon sunnuntaina, kun oltiin kouluvalmennuksessa ja treenattiin meidän oman tallin kilpailuita varten. Alkutunti sujui ihan superhyvin ja päästiin valmentajan kera jälleen purkamaan meille vaikeita asioita ja homma rullasi kivasti eteenpäin. Lopputunnista kuitenkin ilmeni muutamia ongelmia vasemmassa keskilaukassa - ja sitä tietenkin jäimme sitten korjaamaan pitkäksi aikaa. Jostain syystä mulla oli ihan älyttömiä vaikeuksia kantaa omaa kroppaa ja etenkin käsiä (oikea halusi aina eteen ja vasen taakse), mikä tietenkin vaikeutti hevosen suorittamista todella paljon. Onnistuneesta alkutunnista huolimatta fiilis oli valkun jälkeen ihan maassa lopputunnin vaikeuksien vuoksi ja epätoivoinen olo ja väsymys purkautuikin loppukävellessä kyyneliin asti.

Onneksi tallilla oli ystäviä, joille puhua ja valmentajankin kanssa käytiin asiat vielä keskustellen läpi. Minulla oli ennen valmennusta ollut jo reilun viikon pituinen työputki alla (ja tiesin sen jatkuvankin vielä), joten väsymyksellä oli suuri osuus asiaan: oma kroppa ei oikein jaksanut toimia fyysisen väsymyksen vuoksi ja henkinen väsymys puolestaan sai pienetkin epäonnistumiset tuntumaan suurilta. Ja kuten valmentajakin vakuutteli: ei meillä loppujen lopuksi mitään valtavia ongelmia edes ollut: suurimmaksi osaksihan homma oli toiminut, mutta yhden asian kanssa oli vaikeuksia, joten tottakai sitä toistettiin. Silloin "epäonnistumisten" määrä toki kasvaa suhteessa helppoihin asioihin, mutta eipä sitä pääse eteenpäin, jos aina mennään siellä mukavuusalueen sisäpuolella. Ja sehän on tietenkin ihan totta. 



Oma väsymys on siis erittäin suuressa roolissa, kun mitataan omia onnistumisia. Väsymyksen lisäksi muun muassa kisapaineet ynnä muut mieltä painavat asiat saavat aivot käymään ihan ylikierroksilla, minkä vuoksi yksinkertaisiinkin asioihin keskittyminen on ajoittain hyvinkin hankalaa. Kisakauden alku luo suorituspaineita, se minun on myönnettävä. Ehkä talvella oli "helpompi" treenata, kun ei ollut mitään tiettyä päämäärää ja aikarajaa sille, miten nopeasti me edistyttiin. Tykkään kyllä kisaamisesta, sillä minulle se on tapa mitata meidän edistymistämme, mutta tärkeää olisi löytää oma rauha kaikkeen tekemiseen ja olla välittämättä odotuksista liikaa. Etenkin ulkopuolisten ihmisten odotuksista, mutta myös omistaan. Kuitenkin se on vaikeaa, sillä samanaikaisesti kunnianhimo pakottaa pyrkimään parempaan. 

Täytyisi löytää se oma rauha, opetella jälleen olemaan tyytyväinen pieniin asioihin ja vähän löystää nutturaa. Eteneminen hitaasti korostuu kilpailuiden alla: kaikkea ei voi saada kuntoon kerralla, ei vaikka kuinka haluaisi. Ainahan sinne kilpailuihin mennään jossain asiassa hieman keskeneräisinä.. eikä se ole ollenkaan vakavaa. Epäonnistuminen ylipäätään ei ole ollenkaan vakavaa. Niin käy joka tapauksessa joskus. Ja niin käy kaikille. Näitä asioita olen nyt tässä vapun kunniaksi pyöritellyt päässäni, sillä haluan jälleen osata nauttia, en pelkästään suorittaa. Jossain vaiheessa on hyvä ottaa vähän etäisyyttä asiaan - ottaa askel taaksepäin - ja muistutella mieleen, mikä olikaan se kaikkein tärkein asia: nauttiminen, ilo ja yhdessä tekeminen. 

Mutta pienin askelin me tästä hoiperrellaan jälleen eteenpäin. Kyllä me täältä vielä noustaan! Ja kuten sanottu, asiat eivät todellisuudessa edes ole meillä millään tavalla huonosti, vaan olemme kaikenkaikkiaan todella hyvällä mallilla. Oma väsymys ja muut mieltä kaivertavat asiat vaan tekevät etenemisestä vähän vaivalloisempaa ja pienistä asioista isoja vuoria, mutta ollaan me ennenkin onnistuttu ylittämään itsemme. Onneksi minulla on vierelläni Dalia ja ympärilläni ihana tukijoukko, joka luo minuun voimaa ja uskoa myös tällaisten vaikeiden hetkien keskellä <3 

Tärkein ♥
Ja oikeastaan tällä hetkellä minulla on todella hyvä ja rauhallinen fiilis. Ihanaa purkaa vähän ajatuksia ja saada asiat perspektiiviin - tämäkään asia ei loppujen lopuksi mullistanut maailmaa, vaan olikin vain pieni pisara valtameressä. Tämän voimalla lähdenkin pian toiveikkaana tallille ja kouluvalmennukseen. Pienetkin askeleet ovat aina eteenpäin.. <3