1.5.2018

Babysteps, babysteps

Kuvituksena Meriken ottamat kuvat 1.4.2018 ♥


Meillä on viime aikoina treenit sujuneet todella vaihtelevasti. Niin kuskin mielentila kuin hevosen energisyys ja työmoraali vaihtelevat yhtä sujuvasti kuin nämä Suomen sääolot. Kuten viime postauksessa kerroinkin, laitettiin valmentajan kanssa mun istuntaa vähän kondikseen ja siihen olen nyt paljon keskittynyt myös itsenäisissä treeneissä. Aivot ovat välillä olleet ihan umpisolmussa uusien asioiden kanssa ja valmentajaa on ollut huutava ikävä. Toki onnistumisiakin ollaan koettu (ja paljonkin), mutta nyt tuntuu vähän siltä, että meidän vauhdikas nousukiitomme on päässyt hiipumaan. 

Yksi tärkeä hetki, joka sai minut hetkeksi pysähtymään oli toissa viikon sunnuntaina, kun oltiin kouluvalmennuksessa ja treenattiin meidän oman tallin kilpailuita varten. Alkutunti sujui ihan superhyvin ja päästiin valmentajan kera jälleen purkamaan meille vaikeita asioita ja homma rullasi kivasti eteenpäin. Lopputunnista kuitenkin ilmeni muutamia ongelmia vasemmassa keskilaukassa - ja sitä tietenkin jäimme sitten korjaamaan pitkäksi aikaa. Jostain syystä mulla oli ihan älyttömiä vaikeuksia kantaa omaa kroppaa ja etenkin käsiä (oikea halusi aina eteen ja vasen taakse), mikä tietenkin vaikeutti hevosen suorittamista todella paljon. Onnistuneesta alkutunnista huolimatta fiilis oli valkun jälkeen ihan maassa lopputunnin vaikeuksien vuoksi ja epätoivoinen olo ja väsymys purkautuikin loppukävellessä kyyneliin asti.

Onneksi tallilla oli ystäviä, joille puhua ja valmentajankin kanssa käytiin asiat vielä keskustellen läpi. Minulla oli ennen valmennusta ollut jo reilun viikon pituinen työputki alla (ja tiesin sen jatkuvankin vielä), joten väsymyksellä oli suuri osuus asiaan: oma kroppa ei oikein jaksanut toimia fyysisen väsymyksen vuoksi ja henkinen väsymys puolestaan sai pienetkin epäonnistumiset tuntumaan suurilta. Ja kuten valmentajakin vakuutteli: ei meillä loppujen lopuksi mitään valtavia ongelmia edes ollut: suurimmaksi osaksihan homma oli toiminut, mutta yhden asian kanssa oli vaikeuksia, joten tottakai sitä toistettiin. Silloin "epäonnistumisten" määrä toki kasvaa suhteessa helppoihin asioihin, mutta eipä sitä pääse eteenpäin, jos aina mennään siellä mukavuusalueen sisäpuolella. Ja sehän on tietenkin ihan totta. 



Oma väsymys on siis erittäin suuressa roolissa, kun mitataan omia onnistumisia. Väsymyksen lisäksi muun muassa kisapaineet ynnä muut mieltä painavat asiat saavat aivot käymään ihan ylikierroksilla, minkä vuoksi yksinkertaisiinkin asioihin keskittyminen on ajoittain hyvinkin hankalaa. Kisakauden alku luo suorituspaineita, se minun on myönnettävä. Ehkä talvella oli "helpompi" treenata, kun ei ollut mitään tiettyä päämäärää ja aikarajaa sille, miten nopeasti me edistyttiin. Tykkään kyllä kisaamisesta, sillä minulle se on tapa mitata meidän edistymistämme, mutta tärkeää olisi löytää oma rauha kaikkeen tekemiseen ja olla välittämättä odotuksista liikaa. Etenkin ulkopuolisten ihmisten odotuksista, mutta myös omistaan. Kuitenkin se on vaikeaa, sillä samanaikaisesti kunnianhimo pakottaa pyrkimään parempaan. 

Täytyisi löytää se oma rauha, opetella jälleen olemaan tyytyväinen pieniin asioihin ja vähän löystää nutturaa. Eteneminen hitaasti korostuu kilpailuiden alla: kaikkea ei voi saada kuntoon kerralla, ei vaikka kuinka haluaisi. Ainahan sinne kilpailuihin mennään jossain asiassa hieman keskeneräisinä.. eikä se ole ollenkaan vakavaa. Epäonnistuminen ylipäätään ei ole ollenkaan vakavaa. Niin käy joka tapauksessa joskus. Ja niin käy kaikille. Näitä asioita olen nyt tässä vapun kunniaksi pyöritellyt päässäni, sillä haluan jälleen osata nauttia, en pelkästään suorittaa. Jossain vaiheessa on hyvä ottaa vähän etäisyyttä asiaan - ottaa askel taaksepäin - ja muistutella mieleen, mikä olikaan se kaikkein tärkein asia: nauttiminen, ilo ja yhdessä tekeminen. 

Mutta pienin askelin me tästä hoiperrellaan jälleen eteenpäin. Kyllä me täältä vielä noustaan! Ja kuten sanottu, asiat eivät todellisuudessa edes ole meillä millään tavalla huonosti, vaan olemme kaikenkaikkiaan todella hyvällä mallilla. Oma väsymys ja muut mieltä kaivertavat asiat vaan tekevät etenemisestä vähän vaivalloisempaa ja pienistä asioista isoja vuoria, mutta ollaan me ennenkin onnistuttu ylittämään itsemme. Onneksi minulla on vierelläni Dalia ja ympärilläni ihana tukijoukko, joka luo minuun voimaa ja uskoa myös tällaisten vaikeiden hetkien keskellä <3 

Tärkein ♥
Ja oikeastaan tällä hetkellä minulla on todella hyvä ja rauhallinen fiilis. Ihanaa purkaa vähän ajatuksia ja saada asiat perspektiiviin - tämäkään asia ei loppujen lopuksi mullistanut maailmaa, vaan olikin vain pieni pisara valtameressä. Tämän voimalla lähdenkin pian toiveikkaana tallille ja kouluvalmennukseen. Pienetkin askeleet ovat aina eteenpäin.. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti