19.9.2018

Ei Roomaakaan rakennettu viikossa

Kuten minun hevostouhujani pidempään seuranneet ehkä muistavatkin, on minulla ollut varsin värikäs historia esteratsastuksen suhteen. Nuorempana olin ihan vannoutunut esteratsastaja, kunnes noin pari vuotta sitten siihen tuli täysi stoppi, kun oma pää ei enää ollenkaan kestänyt etenemisen ja esteiden korottamisen tuomia paineita. Se johti hieman pidempään taukoon, joka loppui viime vuoden keväällä. Siitä lähtien olen hyppinyt epäsäännöllisesti sekä treeneissä että kisoissa, mutta nyt tämän syyskauden käynnistyttyä olen pikkuhiljaa palannut takaisin säännöllisten estetreenien pariin. Missään nimessä siitä ei kuitenkaan ole tulossa minun ykköslajiani, siihen eivät edelleenkään omat henkiset rahkeet riitä, mutta olen mahduttanut meidän viikko-ohjelmaamme vakiopaikan yhdellä estetunnilla. Tarkoituksena on vaihtelun vuoksi treenata viikoittain ja käydä mahdollisuuksien mukaan myös kilpailuissa hyppäämässä muutamia ratoja. Varsinaisia kilpailullisia tavoitteita minulla ei esteiden suhteen kuitenkaan ole, mennään hyvänmielenkorkeuksilla, tavoitteena vain hyvä fiilis molemmille! :) 

Päätähuimaavien paineiden kanssa painineena, pieni pelko ja jännitys saattaa yllättää äkkiarvaamatta ihan kummallisissakin tilanteissa - ja se tuo haasteita. Epävarmuus tarttuu herkästi myös hevoseen ja se reagoi voimakkaasti jo pieneenkin epäröintiin. Tähän yhtälöön vaaditaan valmentajalta kärsivällisyyttä ja ymmärrystä, sillä eteneminen ei välttämättä aina ole kovin suoraviivaista. Välillä rimakauhu iskee ja silloin on parempi olla pakottamatta itseään liikaa. Estepelosta irti pääseminen on pitkäaikainen projekti, joka ainakin omalla kohdallani jatkuu yhä edelleenkin ja vaatii paljon periksiantamattomuutta ja kärsivällisyyttä. Siinä suhteessa voin hyvillä mielin taputtaa itseäni selkään: olen jaksanut tehdä töitä sen eteen ja siitä olen ylpeä. Toki edelleen välillä tulee huonoja päiviä, jolloin jännitys ottaa vallan, mutta onneksi niitä on nykyään yhä harvemmin ja useimmiten pystyn jo nauttimaan hyppäämisestä! 

Huikeita onnistumisia! ♥ | © Pia Kujanpää 6.9.


Hevosten laidunloman ajan meillä oli luonnollisestikin taukoa hyppäämisestä, sillä kesäpaikassa ei ole kenttää, eikä muutenkaan hyppäämiseen (tai ylipäätään kunnon treeniin) soveltuvaa pohjaa, joten siellä vietettiin rento maastoiluloma! Ensimmäisen kerran hyppäämään päästiin vähän ennen elokuun puoliväliä, sillä tähtäimessä olivat Solbackan estekisat, jotka silloin kummittelivat vain vajaan viikon päässä. Alkuverryttely sujui ihan tosi hyvin, mutta hyppääminen puolestaan aiheutti pientä jännitystä vatsanpohjassa pitkän tauon jäljiltä. Silloin meillä oli kuitenkin kaiken kaikkiaan aika kivaa! Mentiin oman tasoistamme rataa ja ajattelin vielä optimistisesti, että mentäisiin kisoissakin tuttu ja turvallinen 80cm. 

Muutama päivä ennen kisoja tehtiin viimeistelytreeni, jossa asiat menivätkin sitten vähän eri tavalla kuin oli suunniteltu. Alkuverryttely sujui oikein hyvin ja niin myös ensimmäiset hypyt. Pian ratatehtäviä aloitellessamme, Dalia kuitenkin kielsi aivan yllättäen pienelle pystylle - kaksi kertaa peräjälkeen. Siitä kuitenkin päästiin yli ja jatkettiin normaalisti ratatehtäviin, jotka sujuivat ihan hyvin. Kuitenkin seuraavalla radalla, kun esteitä korotettiin, iski rimakauhu ihan tyhjästä. Multa loppui itseluottamus ihan kokonaan ja otettiin taas muutama stoppi, jotka tällä kertaa menivät ihan täysin mun omaan piikkiin. Jostain vanhat epävarmuudet puskivat päälle ja saivat mut jäätymään ihan totaalisesti. Halusin, että esteitä lasketaan. Välissä muut hyppäsivät ja mä pääsin tasaamaan hengitystä ja rauhoittumaan. Lopuksi tultiin vielä 70cm rata ihan sujuvasti ja onneksi tultiin, sillä siitä jäi päällimmäiseksi ihan hyvä fiilis. Kesken tunnin olo oli vielä aika epätoivoinen, mutta siitä se sitten vähän parani. Peruin Solbackan kasikympin. Tärkeintä on kerätä itsevarmuus takaisin pienillä korkeuksilla, jotta voitaisiin välttää suuremmat vahingot. Hiljaa hyvää tulee, ei meillä kiire ole. 

Solbackaan kuitenkin mentiin. Hypättiin hyvänmielenluokka 60-70cm ja kotiintuomisiksi saatiin punavalkoinen clear round -ruusuke, joka nyt koristaa mun työpöytääni kotona. Siinä se on muistuttamassa mua siitä, että koskaan ei saa luovuttaa. Mulle se toimii eräänlaisena symbolina siitä, että vaikka kamppailu estepelkoa ja jännitystä vastaan jatkuu edelleen, ollaan jo voiton puolella! 

Clear round -rusetti, jonka merkitys oli suurempi kuin pelkkä rusetti ♥ | © Anniina Katajala


Kisojen jälkeen pidettiin pieni hengähdystauko - parin viikon breikki esteiden parista ja sitten elokuun viimeisenä torstaina aloitettiin meidän vakituisella estevalkkupaikalla. Koska edeltävä kerta oli mennyt niin kuin olikin, niin odotukset eivät olleet mulla korkealla. Olin kuitenkin takonut itselleni tauon aikana päähän sen, mitä valmentaja oli mulle jo jonkin aikaa yrittänyt hokea: kasikymppikin on periaatteessa vielä niin pieni, että sen pääsee yli vaikka silmät kiinni. Mun piti lopettaa täydellisistä ponnistuspaikoista stressaaminen ja luottaa siihen, että hevonen pystyy hyppäämään välillä myös jostain muualtakin kuin optimaalisimmasta mahdollisesta paikasta. Alkuverryttely sujui hyvin ja vaikka ensimmäisten hyppyjen aikana meinasikin pelko hiipiä persuksiin, niin ei siihen tarvittu kuin muutama onnistuminen, että aloin rentoutumaan. Homma rullasi hyvin ja lopulta tultiikin sujuvasti 80cm rataa ja lopuksi yksittäisenä 90cm. Kun puomi nousi ysikymppiin, olin ensin sitä mieltä, että meidän valmentaja on hullu, mutta voi vitsi, miten loistinkaan kuin naantalin aurinko, kun ylitettiin se ongelmitta. Koko tunnin aikana tuli vain yksi stoppi ja siitä huolimatta pystyin ratsastamaan radan loppuun. Ehkä pieni juttu jollekulle, mutta iso juttu meille! 

Sen jälkeen saatiin myös muutama muu valtava onnistuminen. Syyskuun ensimmäisenä päivänä hypättiin kisarataharjoituksissa naapuritallilla, Provincialla, 70-80cm luokka. Silloin meillä oli tosi hyvä päivä, sillä sekä verryttely että itse rata sujuivat hyvin ja virheettä. Suurin onnistuminen oli kuitenkin se, että mua ei jännittänyt! Tuomariltakin saatiin positiivista palautetta tasaisuudesta, tasapainoisuudesta sekä eleettömän ja rauhallisen näköisestä ratsastuksesta. En olisi voinut olla tyytyväisempi! Puokan harjoitusten jälkeen hypättiin kotona valmennuksessa jo 90cm ratana. Silloinkin poistuin tunnilta hymy korvissa. Päivän suurin onnistuminen ei kuitenkaan ollut itse onnistunut rata, vaan se, kun lopputunnista tulleen kiellon jälkeen jatkoin ratsastamista ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja sanoin ihan itse, että "mä tuun vielä, ei tää tähän jää". Ja sitten onnistuttiin! Ai vitsit, miten mieletön fiilis! 

Meidän iloinen Team Länsiranta -porukka lähes koko kokonaisuudessaan Provincialla 1.9. ♥ © Nellin äiti
Videolta napattu kuva, mutta tässä se ensimmäinen ysikymppi pitkiin aikoihin! Huh! Videoinnista kiitos Annulle ♥

Tämä kuva itsessään ei ole onnistuminen, mutta se, mitä sen jälkeen tapahtui, oli: jatkoin ratsastamista vielä sisukkaammin ja yli päästiin! © Pia Kujanpää 6.9.

Lentsikka-Päli ♥ | © Pia Kujanpää 6.9.

Vaikka edelleenkin kaivataan molemmat, sekä minä että hevonen, vähän lisää itsevarmuutta, niin uskon, että se paranee, mitä enemmän päästään nyt hyppäämään. Ollaan päästy hyvään vauhtiin, mutta tärkeää on se, että pysyn nöyränä ja pidän aina mielessä, etten lähde ahnehtimaan liikaa. Tokihan se on valmentaja, joka arvioi, kuinka korkealle puomit voi nostaa, mutta olen myös antanut itselleni luvan pysytellä mukavuusalueella silloin, jos oma tunne on huono. Melkoista vuoristorataa tämä esteratsastus on meillä ollut, mutta tällä hetkellä näyttää ihan valoisalta. Olen ylpeä jo pienistä edistysaskelista ja annan meille aikaa! Takapakkeja voi tulla, mutta niistä päästään lopulta aina yli! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti