27.12.2018

Mutkia matkassa loppusyksyn treeneissä

Viimeisimmässä postauksessa kurkistimme yhteen meidän tämän syksyn (ja ehkä myös ihan meidän koko yhteisen taipaleen) tärkeimmistä tähtihetkistä. Loistokkaan viikonlopun jälkeen syksyn pimenevä ja harmaantuva arki kuitenkin jatkui ennallaan ja treenit kohti tulevaa etenivät tavalliseen tapaansa. Hyvin sujuneiden kisojen jälkeen motivaatio oli huipussaan ja muutaman päivän levon, maastoilun ja jumppailun jälkeen jatkettiin innokkaasti treenaamista ja homma toimi loistavasti! Saatiin hyvä vire päälle ja treenaaminen tuotti meille paljon iloa! :) 

Treeniin kuitenkin tuli tauko, sillä viikon kuluttua tallin koulukisoista alkoivat koulujen syyslomat ja meidän perheemme suuntasi nokan kohti Kroatian saaristoa ja vietimme viikon purjehtien Välimeren lämmössä. Jatkoaikaa kuumalle kesälle <3 Loma osui minulle juuri sopivaan kohtaan, sillä alkusyksy töissä oli ollut melkoista haipakkaa, kun keikkaa pukkasi enemmän kuin mihin olin tottunut. Hyvä vaan, että töitä riitti, mutta lomakin kyllä tuli tarpeeseen! 

Me pukeuduttiin halloweenin kunniaksi enkeliksi ja paholaiseksi
© Pia Kujanpää
Reissusta palattuani kolkuttelivat ovella tallin estekilpailut, joten lomaa seuraava viikko menikin niihin valmistautuen. En juuri treenannut koulua, muutamana päivänä vähän jumppailin hevosen kroppaa auki, mutta enimmäkseen maastoiltiin ja pari kertaa hypättiin ennen kisoja. Itse kilpailut (mitkä olivat halloween-teemaiset) sujuivat meidän osalta melko riehakkaissa tunnelmissa. Daliasta paistoi läpi muutaman kevyen viikon aikana kasaantunut energia ja radalla taisi polle muutamaan otteeseen päästä lapasesta, mutta hauskaahan me tultiin vaan pitämään. Siinä onnistuttiin ja vaikka menestystä ei tällä kertaa tullutkaan, niin saatiinpahan ainakin hyvää viihdettä aikaiseksi katsojille :D 

Tallin estekisojen jälkeen syksy teki tepposiaan ja ensimmäiset pakkaset saivat pohjat jähmettymään. Treenailtiin sen verran mitä pohjat antoivat myöden. Pakkasjakso ei kuitenkaan onneksi kauaa kestänyt ja pian päästiin taas tekemään ihan normaalisti. Kun syksyn kisakalenterissa näkyi pieni tauko, käytettiin valmentajan kanssa tilaisuus hyväksi ja aloiteltiin taas pitkästä aikaa laukanvaihtoharjoittelu. Tällä kertaa enemmän tositarkoituksessa. Kuitenkin edettiin edelleen aika rauhassa, sillä edessä oli vielä muutamat koitokset tämän kauden puolella ja tarkoituksena ei ollut missään nimessä opettaa hevosta tarjoamaan vaihtoja kesken vastalaukkojen. Päästiin kuitenkin ihan hyvään vauhtiin ennen kuin harjoittelu keskitettiin taas kisatreeniin.

Lokakuun loppu ja marraskuun alupuolisko olivat minulla töiden ja muiden pakollisten (ja vähemmänkin pakollisten) menojen osalta melkoista tohinaa, joten aika ja jaksaminen olivat kortilla. Yhäti pimenevät illat ja viilenevä sää yhdistettynä väsymykseen ja ajanpuuteeseen heijastuivat myös heppahommiin ja saivat jälleen kamppailemaan motivaation kanssa. Joka syksyinen juttu minulle, mutta yhtä kurjalta se silti tuntuu joka kerta. Jaksoin kyllä siitä huolimatta käydä tallilla sen mitä ehdin ja työstää meille vaikeita asioita, vaikka kaikki ei aina mennytkään ihan putkeen. Toki oma fiilis vaikutti paljon myös onnistumisten määrään ja meillä oli itsenäisissä treeneissä enempi vähempi hankaluuksia. Jo aiemmin syksyllä kirjoittelin tänne blogiinkin, että mun jalkaa korjatessa Dalia oli päässyt edestä tosi vahvaksi ja epätasaiseksi. Marraskuussa löysimme itsemme jälleen saman ongelman parista. Molempiin suuntiin, mutta etenkin vasempaan hevonen jäi herkästi tyhjäksi tai vastavuoroisesti yritti rimpuilla tuntuman yläpuolelle. Mulla oli valtavia vaikeuksia saada se tukeutumaan käteen ja olin useamman kerran ihan epätoivon partaalla, kun tuntui, ettei mikään oikein ottanut onnistuakseen. Kouluvalmennuksista tuli harmittavasti (olosuhteiden pakosta) parin viikon tauko juuri tähän kriittiseen kohtaan: mulla itselläni oli ongelmien työstäminen tosi vaiheessa, olin umpikujassa ja keräilin motivaation rippeitä epäonnistumisten keskeltä. 

Kuitenkin kokeiltiin kepillä jäätä ja mentiin puutteellisesta valmistautumisesta huolimatta koulurataharjoituksiin ImRalle sunnuntaina 18.11. Aamun aikana kävi useaan otteeseen mielessä harjoitusten peruuttaminen - ja näin jälkikäteen ajatellen olisi vaan pitänyt luottaa intuitioon ja olla menemättä, mutta mentiin silti. En tosiaan ollut päässyt kouluvalmennukseen pariin viikkoon ja jouduin siis "selviytymään omillani". Dalia oli ollut tosi vaihtelevan tuntuinen itsenäisissä treeneissä, mutta rataharjoituksissa ei sitten onnistunut senkään vertaa. Rehellisesti sanottuna, meidän suorittaminen ei ole varmaan ikinä ollut noin huonoa. Helppo A rämmittiin läpi 54 prosentilla. Mulle ei kuitenkaan itse radasta jäänyt huono fiilis, vaan meidän yhteistyön tasosta ylipäätään. Halusin kiivaasti tietää, missä vika oli. Oliko se varusteissa? Terveydessä? Vai ratsastanko mä itse vain yksinkertaisesti aivan päin mäntyä? Missä asiassa me mennään näin pahasti metsään? Näitä kysymyksiä pyörittelin mielessäni kotimatkan aikana. Kuitenkin mieli vähän kirkastui siinä auringonpaisteessa yhdessä kävellessä. Mitä väliä yksillä rataharjoituksilla? Mitä väliä, että meillä on nyt vaikeaa? Ollaan me ennenkin noustu pohjalta. Ja vaikka mä kuinka epätoivoisesti halusinkin löytää ratkaisun ongelmaan, niin silti kaikkein tärkeintä ja rakkainta mulle on kuitenkin tuo hömppä tuossa mun vierellä. Kaikista epäonnistumisista ja vaikeuksista huolimatta sain ajatuksilleni rauhan. Osasin antaa itselleni anteeksi. Ei yksi epäonnistuminen tee meistä kokonaisuudessaan epäonnistuneita. Aika vaan ei nyt ollut oikea.

Oikeanpuoleisessa kuvassa rataharkkojen jälkeisissä tunnelmissa kotipihassa. Tässä vaiheessa epätoivo oli väistynyt ja iloitsin yhteisestä ajasta palleron kanssa syysauringossa. Vasemmanpuoleisessa puolestaan tunnelmia aurinkoiselta ja onnistuneelta lauantaiaamulta ♥


Rataharjoitusten jälkeen otettiin muutama päivä ihan rauhassa ja hölläiltiin maastossa sekä pellolla. Juttelin fiiliksistäni sekä valmentajan että omistajan kanssa (tietenkin myös kavereille vuodatin tunteitani). Olen niin kiitollinen, että ympärilläni on niin ymmärtävä tiimi, joka jaksaa aina tukea myös vaikeissa tilanteissa. Lopulta päädyttiin siihen ratkaisuun, että emme suinkaan jättäydy kokonaan pois kauden päätöskisoista, mutta jätetään pois HeA ja mennään pelkkä hyvänmielen HeB. Otin itseäni niskasta kiinni ja treenattiin ahkerasti muutama päivä. Kisoja edeltävänä torstaina päästiin mun kauan odottamaani kouluvalkkuun, mistä saatiin muutama vinkkivitonen takataskuun. Alkutunti sujui aika hyvin, mutta lopputunnista hankaluudet ja itsekriittisyys iskivät jälleen. Valmentaja painotti ennen kaikkea takajalkoja. "Ei se voi olla hyvä edestä, jos se on huono takaa". Mulle tuli hetkellisesti jo sellainen fiilis, että en mä voi osata enää yhtään mitään, jos kaikki meidän parin viikon ongelmat onkin vain sen syytä, kun en yksinkertaisesti vain ole osannut ratsastaa hevosen takapäätä alle. Meinasin olla jälleen kerran perumassa kisat, mutta onneksi mun rakastava tiimi takoi mulle järkeä päähän mun jo ollessa hyppäämässä suin päin itsesääliin. Ihana tsemppiporukka (♥). Seuraavana päivänä otin härkää sarvista ja mentiin kentälle treenaamaan vaikeita juttuja. Silloin puolestaan aluksi oli hankaluuksia, mutta loppuun saatiin hyviä pätkiä, joihin oli hyvä lopettaa. Lauantaina tehtiin rento valmistelutreeni ilman satulaa ja siitä jäi päällisin puolin todella hyvä fiilis. Homma sujui kaiken kaikkiaan oikein hienosti! 

Kisakauden päätöskisat ja hyvänmielen HeB, tuttu ja turvallinen KN Special kisattiin Solbackassa sunnuntaina 25.11. Aamulla kisoihin lähteminen vähän jännitti ja kauhistutti, mutta toisaalta "pelkkä" B vähän huojensi. Verryttelyssä meinasi tuttu epätoivo iskeä, sillä mikään ei oikein tuntunut onnistuvan. Odottelualueella, juuri ennen mun omaa vuoroa kuitenkin jostain iski taistelutahto. Tarvitsenko mä muka aina sen yhden huonon radan alle ennen kuin alan oikeasti ratsastaa? Eikö pelkkä huono verryttely riitä? Päätin, että no kyllä hemmetissä riittää, hengitin syvään ja aloin ratsastaa niitä takajalkoja alle vielä enemmän ajatuksella. Kun meidät sitten vihellettiin radalle, kasasin ajatukseni ja oikeasti ratsastin. RATSASTIN. Koko radan, jokaisen tehtävän, jokaisen kulman. Keskityin ja saatiin päälle upea rata-flow, jossa koko ympäröivä maailma hetkeksi katosi ja huomioni keskittyi vain ja ainoastaan siihen, mitä radalla tapahtui. Tehtiin suoritus, johon olin enemmän kuin tyytyväinen. Loistin radan jälkeen kuin naantalin aurinko, eikä sille tullut loppua, sillä saatiin kuin saatiinkin kaudelle upea ja iloinen päätös nappaamalla 65,600% ja jaettu 6. sija. En olisi ylpeämpi ja onnellisempi voinut olla! Saatiin ihana onnistuminen tänne vaikeuksien keskelle. Kyllä tuo mun maailman rakkain pallero vaan antaa kaikkensa juuri oikeassa paikassa! ♥

Onnelliset sijoittuneet ♥ Hymy ei hyytynyt vielä pitkään aikaan! | © Arja


Kisojen jälkeen saimme "luvan kanssa" hengähtää: käytiin maastoilemassa ja jumppailtiin rennosti kentällä. Käytiin lisäksi yhdellä puomitunnilla ja kisoista viikon kuluttua koulutunnilla. Kun mitään kisoja ei ollut enää näköpiirissä, pääsimme jatkamaan vaihtoharjoittelua ja ai että miten hienoja fiiliksiä Dalia antoikaan mulle! Seuraavana päivänä siitä oli vuorossa eteen-alas -jumppa ja myöhemmin samana päivänä ell kävi rokottamassa ja raspaamassa. Molemmat toimenpiteet sujuivat rutiininomaisesti, eikä mitään kummempaa sanottavaa ollut. Pääsimme huokaisemaan helpotuksesta ja siitä alkoikin meidän ansaittu treenitauko!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti